Omat lapseni ovat tällä hetkellä 3v9kk ja 1,5v ja heidän lisäkseen minulla on enkelityttö. Olen lähiaikoina puntaroinut paljon asioita, jotka liittyvät omiin henkilökohtaisiin arvoihini, ajankäyttööni, perhe-elämään, jokaisen perheenjäsenen hyvinvointiin ja tarpeisiin sekä toiveisiin.

Se, että minä olen valinnut lapsilleni kotihoidon, ei tarkoita sen olevan oikea valinta jokaiseen perheeseen. Tilanteet ja resurssit ovat erilaisia ja joskus esimerkiksi aikainen päivähoidon aloittaminen on järkevää lapsen kannalta, toisaalta joskus jopa elintärkeää vanhemman jaksamisen vuoksi. En siis halua sinällään arvostella kenenkään valintaa, vaan avata omaani. Äitiys on tarpeeksi haastavaa ilman arvosteluakin.


Töissä käyvä uraäiti?

Suunnitellessamme mieheni kanssa mahdollista lapsiperhe-arkea, olimme molemmat sitä mieltä, että lapset hoidetaan ainakin n.3-vuotiaiksi kotona ja että haluamme useamman lapsen. Meille oli myös samantekevää, kumpi lapsia jää kotiin hoitamaan. Olimme enemmän kallistuneet siihen vaihtoehtoon, että isä jää kotiin, koska se tuntui luontevimmalta vaihtoehdolta ja työ oli minulle hyvin tärkeä osa identiteettiäni.

Mieheni on persoonaltaan ja arvoiltaan sellainen, että voisin oikein hyvin kuvitella hänet kotiin lasten kanssa, vaikka työ on hänelläkin ollut aina todella tärkeää. Mieheni osaa kuitenkin arvostaa suuresti tuota nopeasti ohikiitävää aikaa jota ei koskaan saa takaisin.


Arvot ja faktat tiskiin

Käytännössä asiat menivät niin, että mieheni on säästänyt vuosilomia, pitänyt isyyslomat ja muutamat palkattomat vapaapäivät vauvan synnyttyä ja palannut sitten töihin. Minusta kuoriutui kotiäiti, joka viihtyy kotona lasten kanssa, työstä tuli täysin toissijaista elämässäni. Arki lasten kanssa on ihan perkeleen raskasta ja toisinaan jopa uuvuttavaa, mutta se antaa monin kerroin takaisin. ”Sun raskas arkesi on sun lastesi lapsuus”

Toisaalta valintaamme vaikutti myös se, että minulla on virka odottamassa, miehelläni määräaikainen työ joka on matkan varrella vaihtunutkin. Tämä tie on sopinut meille erittäin hyvin ja karvani nousevat pystyyn, kun väläytellään esityksillä joissa joku korkeampi taho tietäisi paremmin mikä sopii juuri meille.

Perheillä pitää olla mahdollisuus valita heille sopivin vaihtoehto. Yhteiskunnan tulee tukea sitä toivetta ja linjaa, joka perheelle sopii. Mielestäni se, että esimerkiksi hoitovapaa pitäisi jakaa molemman vanhemman kesken ei ole minkään tason vapaa valinta. Vapaa valinta on se, että perhe saa valita jakaako vai ei ja miten jakaa. Minua ei kiinnosta pätkääkään haluaako joku tirehtööri minut äkkiä töihin, minulla on vain tämä elämä ja nämä lapset, heillä on vain yksi lapsuus. Kun minä olen vanha, mielessäni on lasteni kanssa koettu aika, ei niinkään työssä koettu aika.

Minä HALUAN olla kotona lasteni kanssa. Ihan omasta tahdostani enkä olosuhteiden pakosta. Teen tärkeintä työtä mitä voin tällä hetkellä tehdä, kasvatan lapsiani. Tämä ajatus vahvistui, kun keskimmäinen lapseni kuoli, tiesin tasan tarkkaan, että paikkani on lasteni luona, jos minusta siltä tuntuu. En halua, että lapseni oppivat taidot ja touhut jonkin toisen ihmisen kanssa. Olemme järjestäneet asiat niin että se on mahdollista.

Kotihoidontuki mahdollistaa töissä käymisen myös minulle, kunhan lapseni hoidetaan muualla kuin kunnallisessa päivähoidossa. Isin tullessa kotiin, äiti pääsee tekemään keikkatöitä.

Kyllä, meillä on lainaa ja laskuja eikä olla laitettu niitä lyhennysvapaille. On autoa ja prätkää ja osaketta, puhelimet, netit ja muut arjen kulut. Sivutyöt ovat tarpeen ja esimerkiksi kalliit rantalomat odottavat tulevaisuudessa. Paljon ostetaan kirppiksiltä ja kierrätetään läheisten kesken, siinäkin säästyy pitkä penni ja kannatettavaa toki muutenkin!


Laiska mutsi?  Kaikkea muuta!

Tuntuu hirveältä, että vielä tänäkin päivänä osa ihmisistä ajattelee, että kotiäiti makaa kotona sohvalla ja lapsilla pyörii dvd televisiossa. No toki näitäkin varmasti on, mutta itse olen kyllä ollut nämä vuodet kiireisempi kuin koskaan.

Ehkä olen ollut myös hiukan itsekäs koittaessani hyödyntää tämän ajan myös itseni kannalta, muutenkin kuin luomalla hyvän suhteen lapsiini ja opettamalla heille hyvät avaimet elämään. Päiväsaikaan olen lasten kanssa ja esimerkiksi tätä postausta kirjoitan nyt, kun muksut nukkuvat. Jos pyörittäisin vain lapsiarkea, ilman mitään ”omia juttuja”, arki tuntuisi varmasti kuormittavammalta kuin miltä se toisinaan nyt tuntuu.

Koska en ole ollut nyt pääsääntöisesti työelämässä, on meillä ollut mahdollisuus toimia tukiperheenä, olen kirjoittanut ensimmäisen kirjani, tehnyt joskus keikkatöitä iltaisin ja viikonloppuisin, opiskellut vähäsen, lähdin mukaan kunnallispolitiikkaan… Tuolloin isä on lasten kanssa kotona. Tällä paikataan taloudellista tilannetta mutta myös pidetään yllä omaa osaamista ja aktiivisuutta yhteisöissä ja elämässä yleensä.

Minulla on aina ollut monta rautaa tulessa eikä ainakaan yhtään vähempää nyt ”kotona ollessani”. Toki on oleellista mainita, että tämän paletin mahdollistaa mieheni päivätyö joka sijoittuu arkipäiville. Miehelläni on kyllä myös yritystoimintaa ja hän opiskelee ammattikorkeassa mutta nuo asiat ovat arkeen soviteltavissa. Yksinhuoltajana tämä ei olisi mahdollista tai jos mieheni työnkuva olisi erilainen.


Lapsen paikka on kotona, vai onko?

Olen koulutukseltani yo-pohjainen lastenohjaaja. Aikoinani olin jonkin aikaa töissä alle 3v päiväkotiryhmässä ja myös muissa päiväkotiryhmissä. Tuolloin muistan ajatelleeni, että jos joskus saan lapsia, niin haluan hoitaa heidät mahdollisimman pitkään kotona, ainakin kolme vuotiaiksi.

Ryhmässä rohkeimmat ja vilkkaimmat pärjäsivät, hiljaiset olivat aika..noh..ei sitä syliä ja huomiota vaan riitä kokoajan kaikille. Suomessa on varmasti päiväkoteja, joissa on arjessa oikeasti pienet ryhmäkoot ja todelliseen tarpeeseen suhteutetut henkilöstömitoitukset. Läheskään aina näin ei ole, kuin paperilla.

Alle 3-vuotiaiden päivä koostuu pääsääntöisesti perushoidosta eli, pukemistilanteista, nukkumisesta, syömisestä ja wc-käynneistä. Näistä esimerkiksi wc-käynnit, pukeminen, mahdollinen syöttäminen sitovat yhden aikuisen aikalailla yhteen lapseen. Sanottakoot vaikka näin että välillä tuntuu kotonakin kahden kanssa, että silmät ja kädet eivät riitä.

On myös totta, että lapset ovat hyvin erilaisia, jotkut ovat valmiimpia ryhmään aiemmin kuin toiset. En vaan voi olla ajattelematta meidän pikkuista poikaa monen muun lapsen joukossa, taistelemassa siitä kuka saa seuraavaksi hoitotädin huomion ja kuka joutuu odottamaan vielä hetken jos toisenkin, vaikka on paha mieli eikä osaa kertoa vielä mitä pienessä mielessä liikkuu. Ammattitaitoa osoittaa myös kertoa vanhemmille tilanteesta, kun lapsen itku ei lopukaan siihen, kun vanhemman selkä häviää näkyvistä.

Itse olen sitä mieltä, että ensisijainen kasvatusvastuu on aina vanhemmalla ja tuntuu karulle, että joku muu hoitaisi minun lastani ääritapauksessa jopa 10 tuntia päivässä. Toki turvallisuuden tunnetta ryhmässä voidaan parantaa pysyvällä henkilöstöllä, ryhmän pysyvyyteen muuten on vaikeampi vaikuttaa. On totta, että hyvin järjestetty vertaisryhmä tukee sosiaalisten taitojen kehittymistä, mutta mielestäni vain pääsääntöisesti yli 3 vuotiailla ryhmästä voi olla enemmän hyötyä kuin haittaa. Poikkeuksia on ja aina koti ei todellakaan ole se järkevin ja toimivin vaihtoehto esimerkiksi kuntoutuksillisista syistä.

Onko nykypäivän päiväkoti aina laadukasta varhaiskasvatusta ja henkilöstö kouluttautunutta? Omat lapseni ovat käyneet perhekerhoissa kanssani pienestä pitäen ja totta puhuen se on ollut varmaan enemmän äitiä kuin lasta varten. Pois neljän seinän sisältä ja voi jutella jollekin joka on vastaa muutakin kuin ”prmmm, prmmmm”.

Kolmen ikävuoden tietämillä esikoiseni alkoi kiinnostua enemmän toisten lasten seurasta ja yhdessä leikkimisestä, siihen tarpeeseen vastattiin sitten perhekerhojen lisäksi omalla 3-vuotiaiden kerholla ja tanssiharrastuksella. Nyt olen kuulema tyhmä äiti, kun en vie päiväkotiin. Noh, olen kertonut, että ei ole kauaa eskariin, että nautitaan nyt kun saadaan olla yhdessä kotona ja koulussakin ehtii monta vuotta viettää. Tiedän, että Lilja pärjäisi loistavasti päiväkodissa, mutta virikkeitä ja vertais-seuraa saa muualtakin.

Olen syksyllä näillä näkymin jatkamassa päihdetyön opintojani ja tarkoitus on, että hoidamme asiat niin että lapset saavat jatkaa kotihoidossa. Lähipäiviä on niin vähän kuukaudessa. Hain opiskelemaan myös sosiaalityötä, vaikka tiedän etten ole valmis poikaa vielä päiväkotiin laittamaan. Perhepäivähoitokaan ei tunnu hyvälle. Sain pääsykokeista kokemusta ja ehkä seuraavan kerran haen tosissani ja pääsen sisään ja lapset lähtevätkin päiväkotiin. Aika näyttää! Tilanteet ja omatkin ajatukset voivat muuttua, ihmisiähän tässä vain ollaan.

Vanhempien kuuluisi mielestäni olla kiinnostuneita oman lapsen hoitopaikasta, miten siellä toimitaan esimerkiksi sijaisten suhteen ja millaiset ryhmäkoot ovat arjessa. Toki vastaukseksi varmasti saa helposti sen, mihin pyritään. Täytyy myös muistaa mikä on oikeasti väliaikaista toimintaa ja mikä ei, esimerkiksi ryhmäkoon ylityksissä. Lapset ovat sopeutuvaisia, mutta kysymys kuuluukin mihin heidän tarvitsee sopeutua. Vanhemmat ovat niitä jotka voivat vaatia lapsilleen laadukasta varhaiskasvatusta ja tuoda epäkohtia esiin, päättäjille asti.


Kirjavinkki

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa kirjassaan Pienen lapsen sosiaalisuus, ettei päiväkoti ole oikea paikka alle 2 vuotiaalle. Väitettä tukemassa on nippu tutkimuksia. Tässä hyvä lukuvinkki aiheesta kiinnostuneille.

Kirjassa todetaan tutkimuksien osoittavan liian varhaisten ryhmäkokemuksien voivan jopa vahingoittaa lapsen stressinsietokykyä. Tämä on hyvin oleellinen asia siksi, että ihmisen stressinsietokyvyn taso muovautuu juuri ensimmäisten kolmen ikävuoden aikana ja sama taso pysyy vielä aikuisiälläkin. Toki stressinsietoaan voi jokainen koittaa työstää paremmaksi. Peruskoulun opettajat viestivät, että lapset ovat entistä levottomampia...tähänkin voi olla monta syytä.


99.jpg