Eilen oli outo fiilis. Menkkajomoa oli ollut jo pari päivää, ostin siis kauppaostoksilla ”naisten tarvikkeita” ...mutta nappasin hyllystä myös raskaustestin. Aamulla eka ajatus oli että tänään on ”the päivä”... jostain syystä päätin tehdä testin oitis.


testit.jpg


Ei mennyt montaa sekuntia kun testiin ilmestyi kaksi viivaa ja minulle hymy korviin saakka! Kipaisin Eetun kainaloon makkariin kertoen että ”Olen raskaana! Ihanaa, pelottaa!”. Eetu oli mielissään, oltiinhan me ovulaatiota tikuteltu eli toisinsanoen lasta yritetty. Ellin syntymästä ja kuolemasta ei kovin kauaa vielä ole mutta tiedän että Ellikin haluaisi että meidän perhe on onnellinen ja Ellin muisto sydämessä elämä jatkuu. Nyt Liljalle ja Ellille on tulossa pikkusisko tai pikkuveli, olen todella kiitollinen tästä asiasta. Kaikille ei siunaannu kovasta yrittämisestä ja hoidoista huolimattakaan ainoatakaan lapsosta ja meitä siunataan jo kolmannella! Ihanaa!


kikka-kolmonen.jpg


Jossain sieluni syövereissä esiin hiipi ajatus siitä että ”toivottavasti kukaan ei luule että koetan korvata Pikku-Kakkosen jättämää aukkoa Kikka-Kolmosella”. Typerää ajattelua mutta minkäs sitä mielensä syövereille voi. Ehkä ajatus kumpuaa siitä kun Ellin menettämisen jälkeisinä hetkinä mietin että varmaan aina odotan että saan synnyttää Ellin uudestaan tänne meidän kanssa mutta eihän se tietenkään koskaan onnistu eikä koskaan tule ”toista Elliä”.


Me ollaan kuitenkin Eetun kanssa aina haluttu paljon lapsia joten tämä oli meille täysin luonnollinen tie toimia ja olemme onnemme kukkuloilla! Silloin kun Elli menehtyi niin mietin sitä että kuinka koskaan uskallan enää koettaa tulla raskaaksi kun näin kamalia asioita voi tapahtua, olihan menettämisen pelko ollut läsnä osaltaan myös Liljan odotusaikana. Olemme myös saaneet tutustua vanhempiin joilla on menehtynyt useampi lapsi, järkyttävän kamalaa. Tiedän perheitä joilla on useampi kehitysvammainen lapsi samassa perheessä vaikka se onkin hyvin harvinaista jos ei ole kyse perinnöllisestä seikasta. Tiedän että myös trisomia-18 on sattunut samaan perheeseen vaikka sen mahdollisuus onkin lähes olematon, ei silti mahdoton. Tiesin siis että tämä tie ei tule olemaan helppo mutta emme voi elää ikuisessa pelossa, kuplassa jossa ei tehdä mitään ettei vaan satu mitään pahaa. Mielessäni on kyllä käynyt että saatan poistua noista vertaistukiryhmistä tai en ainakaan nyt seuraa niitä niin aktiivisesti jotta en sitä kautta lietso pelkoa itseeni. Vaikka olen saanut lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmistä paljon tsemppiä jaksamiseen niin olen myös huomannut että seon osittain ruokkinut menettämisenpelkoani lisää. Muistan kyllä ilmankin että elämänlanka on heikko. Menetyksen kokeneena uudessa raskaudessa on ehkä karultakin kuulostava kääntöpuoli jota on varmasti vaikea ymmärtää jos ei ole menettänyt omaa lasta. Minä nimittäin ajattelen osittain myös niin että kun olen selvinnyt järjissäni lapseni menetyksestä niin tuleva raskaus ei voi tuoda tullessaan mitään sellaista mistä en selviäisi. Sen ajatuksen voimalla uskon jaksavani.


Tottakai toivon yli kaiken että kaikki sujuu hyvin, niin jokainen äiti varmasti toivoisi. Toivon että nyt saan lapseni kotiin, muuta en oikeastaan osaa toivoa. En aio enää koskaan sanoa että ”kunhan lapsi on terve”, minua ei haittaa jos ei ole terve, kunhan pysyy hengissä. Tietenkään omalle lapselle ei toivo edes flunssaa haitaksi elämän tielle mutta toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan. Kaiken kanssa pärjätään ja opitaan kyllä elämään. Kivaa olisi saada taloon poika, kivaa olisi saada Liljalle sisko kaveriksi prinsessaleikkeihin, ei siis tosiaankaan mitään väliä.


Mietimme jo Ellin odotusaikana sitä tekisimmekö kaiken samalla tavalla uudestaan, mietimme myös sen jälkeen kun Elli menehtyi. Lähinnä tarkoitan sitä kun otimme selvää onko Ellillä jokin kromosomipoikkeavuus ja yritimme kaikkemme että Ellillä olisi mahdollisuus elämään ja hän saisi kaiken tarvitsemansa tuen ja avun elämässä. Vastaus on helppo, kyllä, tekisimme kaiken uudestaan samalla tavalla.



Kun saimme tietää että Ellillä on vaikea kromosomipoikkeavuus niin emme saaneet hoitohenkilökunnalta sitä tukea ja apua, vastaanottoa mitä olisimme halunneet. Lapsivesipunktiolla halusimme saada tiedon Ellin tilasta siksi että hän saisi apua ja osaisimme varautua tulevaan. Jäimme kuitenkin hyvin pitkälti aluksi yksin asian kanssa ja yhteistyö takkusi ja hoitoja päinvastoin evättiin. Kuitenkin nyt kun tiedämme mitä meitä on vastassa jos vastaavaa käy uudestaan niin tiedämme miten toimia. Joudumme todennäköisesti taistelemaan ja pitämään kynsin hampain kiinni oikeuksistamme ja ottamaan itse tietoa asioista jos jotain poikkeavaa on. Nyt tiedän mistä naruista kannattaa vetää ja miten tätä peliä pelataan. Kaikista ei siihen ole ja sen ymmärrän, meistä oli ja tiedän että tekisimme saman uudestaan milloin vain vaikka se raskasta olikin.


Toivotaan että taistelumme on taisteltu ja kaikki sujuu kuitenkin tällä kertaa hyvin. Meille kerrottiin aiemmin että jos joskus vielä tulen raskaaksi niin me pääsemme jo varhaisessa vaiheessa sikiön sydämen ultraääneen ja sikiön ultraukseen. Oman mielenrauhamme vuoksi varmasti sille tielle lähdemme. Tiedän kyllä nahoissani ettei sekään ole helppo tie kun tietää jos ja mitä on vialla mutta itseni tuntien en kykenisi odottamaan yhdeksää kuukautta ilman tarkempaa seurantaa. Haluan pystyä hiukan varautumaan ja jos lapsi tarvitsee johonkin apua niin sitä hänelle hankimme. Tässä asiassa on tietenkin kuunneltava myös tulevaa isää ja onneksi olemme tästäkin asiasta aivan samaa mieltä. Mielenrauhaa saan myös siitä jos kaikki näyttää olevan aivan mallillaan ja näin tietenkin toivomme ja mahdollisimman puhtaalta pöydältä lähdemme odotusaikaan <3


Koetan nauttia tästä raskaudesta, jokaisesta hetkestä. Olen jo nyt niin onnellinen tästä lapsesta ja suojeluviettini on leimahtanut liekkiin. Äidinrakkaus on syntynyt, siitä hetkestä kun testiin ilmestyi kaksi niin täydellistä viivaa!


"Elämän pienistä asioista se kaikkein suurin on se,
joka pienuudellaan mullistaa elämämme loppuiäksi."