Viime yö meni kovien supistusten pauloissa..olivat kuitenkin enemmän ja vähemmän epäsäännöllisiä (n.10-13min) että tuskailin kotona kunnes loppuivat. Varmasti stressasin seuraavaa päivää vaikka toki koetin olla miettimättä asiaa koko aikaa. Tyttö on liikkunut todella vähän lähiaikoina joten sekin huolestuttaa. Olen joutunut käyttämään doppleria kotona jotta voin kuunnella sykkeitä omatoimisesti ja toistaiseksi ne ovat aina löytyneet hyvin. Nämä pari päivää ovat olleet helvetillisiä kun on saanut pelätä että mitäpä jos sydän onkin väsynyt jo liikaa?


Aamulla otettiin sairaalakassi matkaan ja pusuteltiin esikoinen likomäräksi jos ei pian tullakkaan hetkeen kotiin.  Otimme vielä muistoksi kuvan vatsastani ennen lähtöä. Matka Äitipolille oli hiljainen..välillä vähän toisiamme vilkuilimme ja laitoimme Volbeattiä kovemmalle jottei oma hoilotus kuuluisi niin häiritsevästi. Kyynel vierehti, toinenkin. Onko meillä illalla kaksi tyttöä vai yksi ja päättynyt raskaus? Olisimmeko huomenna tähän aikaan onnellisia pieniä nyytti visusti sylissämme vai murheen murtamia menetyksestä? Pääsemmekö vielä jatkamaan raskautta kotiin? Toki Pikku-Kakkonen on aina meidän toinen tyttömme, oli hän sitten läsnä konkreettisesti tai ei.


Ultraamassa oli sama lääkäri kuin viimeksi. Hänen mukaansa sydämeen ei ollut kerääntynyt enempää nestettä näiden parin päivän aikana, huh! Verta sydän pumppasi liikaa aivoihin. Lääkärin mukaan sydän kestäisi hyvinkin todennäköisesti maanantaihin. Lääkäri halusi katsoa kohdunsuun tilanteen koska olin kärsinyt edelleen kovista supisteluista. Kohdunsuulla tilanne oli pahentunut entisestään ja hänen mukaansa vauva saattaisi hyvinkin lähteä sponttaanisti syntymään viikonlopun aikana. Hän kertoi että voisimme käynnistää synnytyksen heti jos haluamme koska hän ei osaa sanoa varmaksi  voiko sydän mennä liian huonoon kuntoon parissa päivässä mutta tuskin. Pienikokoinen vauva saattaa myös syntyä nopeasti kun paikat ovat jo näin auki joten käynnistys olisi siinä mielessä turvaamassa tilannetta. Sinänsä vauvan kannalta ei olisi merkitystä tapahtuuko käynnistys nyt heti vai maanantaina. Käynnistys on kuitenkin osaltaan raskas vauvalle joten päädyimme mieheni kanssa siihen että katsotaan jos vauva syntyisi itse viikonlopun aikana. Sairaalaan täytyy kyllä ymmärtää lähteä sukkelaan. Lääkäri teki myös alatietutkimuksen kovin ottein jotta se saattaisi kypsyttää paikkoja entisestään.  Mitä kypsempi kohdunsuu maanantaina niin sitä  paremmin käynnistys tehoaa eikä vauva rasitu niin paljoa. Maanantai oli kuitenkin lääkärin mukaan takaraja käynnistykselle. Menemme siis tähän tietoon suoraan synnytysvastaanottoon ensi maanantaina 5.1 2015 klo:8.00 ja synnytys käynnistetään jos ei lapsukainen ole sitä ennen syntynyt. Jännittävissä mietteissä palasimme kotiin viikonlopun viettoon. No nyt ehdimme järjestellä vielä käytännön asioita kuntoon maanantaiksi ja koettaa touhuta esikoisen kanssa kaikkea kivaa.


Olipa muuten järkyttävää kun lähdimme pois sairaalalta niin sieltä poistui samaan aikaan suurinpiirtein meidän ikäisemme pariskunta joilla oli itkeneet kasvot ja kapalo sylissä, vauvan kasvot peitettynä paksulla harsolla. Äiti meni murheellisena takapenkille vauva tiukassa syleilyssään eikä laskenut vauvaansa kantokoppaan tms. istuimeen. Tuossa vaiheessa ymmärsimme että vauva oli menehtynyt. Näimme tuon saman pariskunnan jo keskiviikkona ja äiti oli silloin vielä yhtenä kappaleena mutta itkuisen näköinen. Murhe, suru ja myötätunto heitä kohtaan..voi että. Sitten ymmärsin että joku toinen pariskunta saattaa nähdä meidät muutaman päivän kuluttua täysin samassa tilanteessa. Ei sitä osaa itsekkään vielä käsittää. Toki toivotaan että niin ei käy vaan pääsemme pienen prinsessamme kanssa kotiin viettämään yhteistä perhe-arkea.

Minulta on kysytty useasti miten läheiseni ovat ottaneet tämän kaiken. Yllättävän hyvin? Jokainen tavallaan? Vaikea vastata toisen puolesta koska ulkokuori ei kerro aina kaikkea.  Todella paljon olemme saaneet tukea meidän molempien äideiltä perheineen, onneksi he ovat olemassa. Meidän esikoinen on kyllä siunattu niin ihanilla super-mummoilla ettei paremmasta tietoa! Toki heillä on varmasti huoli meistä, omista lapsistaan. Heillä on oma surunsa mukana tässä sopassa, suru siitä kun lapsenlapsella on hätä mutta myös suru siitä että oma lapsi joutuu kokemaan jotain tällaista. Me ei kyllä tiedättäisi miten päin tässä oltaisiin ilman meidän äitejä, kiitos.
Esikoisellani on myös maailman mahtavimmat kummit jotka ovat olleet uskomaton tuki ja turva tällä taipaleella koko meidän perheelle. Mihin aikaan vaan saa soittaa ja apua pyytää, kuunteleva olkapää on ollut lähellä, kiitos.
Suhtautumistapoja on monia. Välillä on ihana tavata niitä ystäviä joiden seurassa tiedän että puhutaan muustakin kuin tästä taipaleesta. Kaipaan kuitenkin niitä normaaleja juttuja tämän kaiken keskelle. Ihana käydä kaverin kanssa syömässä ja nauraa joutaville. Toisten kanssa voin jakaa samoja kokemuksia vastaavista tilanteista, korvaamatonta tukea sekin.
On ihmisiä joiden kanssa yhteydenpito on lakannut tyystin mutta en tiedä johtuuko se ylipäätään raskaudesta ja vanhemmuudesta eikä niinkään tästä tilanteesta. Jossain määrin  tuttu kaava jo esikoisen ajalta. No mutta enemmän olemme saaneet kuin menettäneet joten mitä sitä suotta miettimään.
Moni on sanonut että kuuntelee mielellään muttei osaa sanoa meille mitään koska asia on niin vaikea, no niinhän se on! En minä itsekkään tiedä mitä tästä kaikesta ajattelisin, en siis todellakaan oleta että minulle pitäisi puhua jotain "järkevää ja fiksua" tästä tilanteesta. Monesti se että on hiljaa ja kuuntelee onkin se paras vaihtoehto. Joskus toinen luulee tietävänsä miltä toisesta tuntuu muttei todellisuudessa tiedä mitään. Minäkin olen sanonut miehelleni ettei minulla ole aavistustakaan miltä hänestä tuntuu, niin henkilökohtaisia tällaiset tapaukset ovat. Vastaavassa tilanteessa voi toki tuntea samoja ajatuksia, pyöritellä samoja kysymyksiä mielessään jne.mutta silti kukaan ei voi tietää miltä toisen sydämessä oikeasti tuntuu.  En tiedä oikein itsekkään, jonain hetkenä olen murheen murtama ja surullinen, toisena taas olen kiitollinen tästä raskaudesta ja aarteesta vatsassani. Hetken kuluttua olen katkera ja vihainen kohta ehkä kuitenkin taas askeleen verran optimistisempi.


Nyt nappaan tuon pikkuneidin kainaloon ja olen onnellinen tästä hetkestä. Kiitos teille ihanat lukijat kun olette jaksaneet tukea ja tsempata minua ja perhettäni jo näin pitkälle. Olette mahtavia ja tärkeitä! Saa nähdä millainen on seuraava postaukseni, itseänikin jännittää!