Se mistä lukeminen ja kuuleminen saa jo sinut ahdistumaan, se mistä puhua ei tohtisi. '

Se mikä saa ihon kananlihalle ja vatsan kääntymään ylösalaisin, pelkällä ajatuksen voimalla.

Kun olisi helpompi olla hiljaa ja kääntää pää tai vaihtaa puheenaihe johonkin joutavanpäiväiseen, kunhan vaan ei tarvitsisi sanoa mitään.

Jaksathan kuunnella koska haluan kertoa. Tahdothan tietää. Ehkä sinä olet kuullut tarpeeksi mutta minä en ole koskaan puhunut liikaa. Koitathan ymmärtää.


Kurkkua kuristaa ja happi katoaa. Käteni tärisevät ja silmäni alkavat kostua.

Olisinko sittenkin vain hiljaa ja nielisin ahdistuksen otteen.

Katson jalkoihini ja sitten sinuun.

Kysy vaan, koska janoan puhua, vaikka se väsyttää ja heikottaa. Kyllä minä kerron, koska sitten taas helpottaa.

Pystytkö kuulemaan, vaikka se pelottaa. Kuuletko vai kuunteletko.


Ei ole jäljellä kuin muistot ja muotoaan muuttava suru, miksi haluaisinkaan unohtaa.

Kyyneleet ovat ystäviäni, kaipaukseni meressä.

Vain muistoihin voin takertua ja niitä vaalia, jakaa. Ajan myötä ne kaunistuvat, vesi hioo kivistä sileitä.


En voi näyttää häntä toisille, mutta voin kertoa millainen hän oli ja miten tänään kaipaan. Kaipaan elämäni viimeiseen hetkeen saakka, enkä koskaan halua unohtaa. Suru ja kaipaus ovat olkapääni, kun häntä tarvitsen.


Tuona hetkenä osa minusta revittiin rikki, irti ja vietiin pois. En saa sitä koskaan takaisin.

On elämä ennen ja jälkeen tuon henkisen amputaation.

Se menetys, luopumisen tuska ja tyhjyyden kaikkivoipaisuus ovat niin suuri osa minua, että olisi huijausta esitellä itsensä ilman tuota puolta kokonaisuudesta. Kestätkö sen vai käännätkö kasvosi.


Minulla on lupa huutaa ja kirota, vihata Jumalaa. Mitä Jumalaa? Saan lyödä nyrkin pöytään ja romahtaa, kunhan huomenna taas nousen.

Käsi johon turvautua, ei katoa surun pimeinä tunteina, ei epäile eikä vähättele. Se luottaa siihen että tiedän kyllä että aurinko nousee, vaikka jotkut päivät ovat toisia synkempiä.

Minä tiedän, sydämestäni se ei koskaan häviä.

Jaatko sen kanssani koska haluan kertoa?


Surua kyynelin kastella täytyy, jotta se puhkeais kukkaan.

Helli ja hoivaa, varoen vaali, ettei se menisi hukkaan.


Pois älä oveltas käännytä koskaan, suru jos koputtaa milloin,

pyydä se sisälle, syötä ja juota, tarjoa yösija silloin.


Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoaa se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.


Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan.Vielä se tulee, mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan.


Se, mitä kunniavieraasi kertoo kätke se sydämees tarkoin. Ei niitä oppeja kirjoista löydä, et ostaa voi miljoonin markoin.


Itkuja varten on ihmisen silmät, vierikää kyyneleet. Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet.


Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoaa se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.


Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan. Vielä se tulee, mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan.


Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoaa se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.


Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan. Vielä se tulee, mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan.”


*Jenni Vartiainen*

9078ea3886194419cecda0db22cc1c32.jpg