Tuuli vihloo korvissa,
ikävä sydämessä kalvaa kovia onkaloita.
Juoksen. Juoksen elämää karkuun.
Sinua. En pääse pakoon vaikka sydän tykyttää ja huohotan.
Juoksen vielä kovempaa, ajatus saa minut kiinni.
Sinä. Sinä olet siinä, pieni ihminen,
ajatuksessa vaikka maailma kiitää ohitseni.
Itken. Juoksen. Itken ja juoksen.

 

Vahva kuin lasi hauraudellaan.
Jykevä kuin vuori vyöryessään.
Pala minusta lähti paremmille maille,
kuka sanoo että tästä paranen?

 

Voin huutaa tyhjyyteen,
maailma kuuntelee.
Yhdessä mutta yksin kuitenkin,
ei haava repimällä parane?

 

Ote kaulan ympärillä ei väisty.
Se puristaa ja kuristaa.
Kun vähiten odotan, se sattuu.

 

Hauraat sormet, unohda en.
Ote sitäkin lujempi.
Pelottiko sinua että äiti väsyy?
Jättää ja lähtee?
Ei, en koskaan, koskaan en otetta irroita.
Koskaan.

 

Aika parantaa, mitä se parantaa?
Muistoni sinusta haluan säilyttää,
enhän koskaan unohda?
Kun olen vanha ja ruttuinen,
sylissäni olet silloinkin,
pieni ja ihmeellinen.

 

Kiire ja vauhti.
Elämän mahti.
Aika pysähtyy.
Millä todella on väliä?
Nyt sen tiedän ja hiljaa kiitän.

 

Olet pyöreys odottavan äidin,
pilke isän silmäkulmassa.
Hymy vauvojen kasvoilla,
nauru leikkipuistossa.
Ikävä raastaa rintaa,
katkeruutta, haikeutta ja vihaa.

 

Onni on hetken rakastaa,
omaa enkelilasta.
Nyt jo lähti sylistäni,
vaikka saapui vasta.

 

Niin kaunis ja täydellinen,
en virheitä nää enkä tunne.
Hauras ja ainutlaatuinen,
lapsi taivaan pienoinen.