Tyttö flunssassa päiväunilla-> aikaa rustailla!

Kovin on ollut raskaita päiviä vaikka pahimmasta alkujärkytyksestä onkin päästy. Moni on kysynyt " Helpottaako?" tai "Voitko yhtään paremmin?".  Jos vastaisin myöntävästi, valehtelisin. Se että tiedän vatsassani olevan tyttöni hyvin sairaaksi ja joutuvani luopumaan omasta lapsestani tulevaisuudessa, alkaa vain tuntua konkreettisemmalta mitä enemmän aikaa kuluu. Vatsa kasvaa, vastaantulijat onnittelevat, varsinkin jos eivät tiedä tilannetta. Toki mieluummin saa onnitella kuin pahoitella, olenhan tullut raskaaksi ja saan lapsen, totta. En kuitenkaan voi sanoa että olisin iki-onnellinen, en niinkuin alussa olin. Lilja ei tule saamaan sisarusta rinnalleen, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Me saamme toisen lapsen, lainaksi vain. Tilanne on vaikea, omat ajatukset heittävät kärrynpyörää. Kuinka samaan aikaan voikaan olla näin montaa mieltä, odottaa toisten äitien tapaan näkevänsä lapsensa mutta vähintään yhtä paljon toivoo ettei raskausaika koskaan päättyisi koska tietää mitä se saattaa hyvinkin meidän tilanteessamme tarkoittaa. En pysty luopumaan, en vaikka saisin siihen aikaa maailman ääriin. Jos sinulla on oma lapsi tai sisko, veli tai hyvä ystävä ja saisit tietää että menetät hänet lähitulevaisuudessa, ei luopumista pysty ajattelemaan aivan loppuun saakka. Eihän? Moni sanoo että saat kuitenkin todennäköisesti mahdollisuuden hyvästeihin, tekeekö se tästä helpompaa?

Olen koettanut ajatella että meillä saattaa olla kuitenkin jopa kuukausia yhteistä aikaa ehkä jopa vuosi? 90% kuolee ennen vuoden ikää mutta asian voi ilmaista myös että 10% selviytyy ekoihin synttäribileisiin! Olen ennenkin sen kokenut etteivät lääkärit aina ole niitä parhaimpia ennustajia. Esikoisen kanssa ei pitänyt olla juuri mitään toivoa päästä raskaudessa viikolle 28 asti mutta niin vain likka saatiin pidettyä masussa päivän yli lasketun ajan!  Tietenkään näitä asioita ei voi verrata mutta noin ajatuksen tasolla. Lääkärithän nyt ovat siitä muistutelleet että tyttö voi hyvinkin menehtyä kohtuun ja viimeistään synnytys on todella iso rasite heille. Toki näin on ja se on hyvä tiedostaa muttei se silti tarkoita sitä ettei selviytyminen olisi mahdollista. Nyt elämme raskausviikkoa 18. Jos joku on klikkaillut internetin ihmeellisessä maailmassa asian tiimoilta ja nähnyt siellä useamman vuoden vanhoja trisomia-18 lapsia niin he sairastavat usein osittaista trisomia-18:ta täystrisomian sijaan. Meidän tytöllämme on tämä "Full-trisomy18" eli ns.täystrisomia-18.  Jollain tasolla voisi verrata siihen että esimerkiksi Downin syndroomassa on lähes sama ilmiö eli ihmisellä voi olla myös mosaiikki-downin syndrooma joka on näin maalaisen korvaan "lievempi" kuin normaali Downin sydrooma. (Ei välttämättä aina ole lievempi mutta yleensä).

Kaiken kukkuraksi minulla on istukka edessä  joten en tunne liikkeitä normaaliin tapaan. Nyt en ole tuntenut juuri mitään viikkoon. Arvata saattaa että huoli on kova. Toki kuollut vauva vatsassa alkaisi nopeasti (parin päivän sisällä) aiheuttaa oireita vapautuvan oksitosiinin vuoksi muttei kuitenkaan aina. Tuntuisi karmaisevalta kantaa sisällään kuollutta lasta yli kuukauden päivät ja sitten synnyttää, ei kiiitos! Saan siitä syystä käydä kotikaupunkini neuvolassa harva se viikko kuuntelemassa sydänäänet, ensi maanantaina seuraavan kerran. Sitä seuraavalla viikolla onkin jo tavallinen neuvolakäynti ja sen jälkeisellä rakenneultra Jyväskylän äitiyspoliklinikalla. Normaalisti nuo neuvolakäynnit olisivat kuuden viikon välein. Näin toimitaan koska kaikesta tingitään rahan edessä, jopa syntymättömien lasten terveydestä. Eikö ole hienoa...terveisiä vaan TAAS hyvinvointivaltiostamme. Alkuraskauden ultraan täällä ei automaattisesti pääse ellei "vähän liioittele" omaa oloaan.. ja ultraukset tapahtuvat tuolla Jyväskylässä 45km päässä...noh, tämä olisi taas oma juttunsa blogiin jonain muuna päivänä!

Olen tässä jo kuukausia palanut halusta mennä vaatehuoneeseen ja penkoa esiin kaikki ne pienet ja söpöt vauvanvaatteet joita esikoiselta on jäänyt talteen. Voisi muuten luulla että meillä olisi jo useampikin lapsi kun tuota vaatepaljoutta katsoo!? Nyt kun vielä tiedän että vatsassani kasvaa toinen prinsessa niin kovasti haluaisin..mutta...! Yksi päivä kävin hakemassa sietä itselleni äitiysfarkkuja kun maha on pullahtanut aivan yht`äkkiä esiin ja huomasin kuinka kyyneleet alkoivat virrata kun näin  sitterin nojaamassa huoneen seinään. "Tuotakaan tuskin  sittenkään vähään aikaan tarvitsemme, vauva tuskin pääsee kotiin jos edes hengissä selviää". Jos vauva selviää niin toki haluan hänen arkeaan sairaalassa piristää kaikin mahdollisin keinoin juuri esimerkiksi värikkäillä vaatteilla, leluilla,mobileilla jne. Entä jos vauva ei selviäkkään ja olen jo ihaillut niitä pikkuruisia vaatteita jonnekkin erikseen häntä varten... voi sitä tuskaa. Ehkä jätän ne vielä tuonne vaatehuoneen perälle pusseihin... vaikka niin kovasti haluaisin unohtaa tämän kaiken ja mennä niitä hypistelemään, kasata pinnasängyn ja silittää vaaleanpunaiset unelmat kaappiin odottamaan. Miksi tämä kaikki viedään minulta?

Kaikki tunteet ovat varmasti sallittuja eikä ns. vääriä tunteita voi olla. Minulla on useampi ystävä ja tuttu samaan aikaan raskaana tai ovat juuri saaneet oman käärönsä. Voin vilpittömästi todeta että olen heidän puolestaan onnellinen. Olen onnellinen lapsen puolesta kun hän on terve tai ainakin hengissä. Olen vanhempien puolesta onnellinen kun he ovat saaneet kokea jotain sellaista mitä mekin koimme esikoisemme syntyessä. Sitä onnea ei voi sanoin kuvailla! Kun lapsen saa kotiin ja arki yhdessä alkaa, perhe on kaikki kaikessa, siitä hetkestä lähtien. En voi kuitenkaan väittää etteikö suru ja jonkin sortin katkeruus myös ottaisi valtaa ajatuksissani. Miksi juuri minä en saa lastani osaksi elämäämme? Miksi jollain toisella on jo kymmenen tervettä lasta ja minä joudun kamppailemaan jo ensimmäisen hengissä maailmaan ja toinen minulta viedään? Miksi tuo tupakoiva nainen on saanut terveen lapsen mutta minä joka en ikimaailmassa vahingoittaisi tietoisesti vauvaani saan kuolemansairaan lapsen? Toki tiedän että tupakointi, alkoholi jne. jättävät usein lapseen ne sellaiset jäljet jotka nähdään vasta myöhemmässä vaiheessa mutta ajatus nousee silti herkästi ilmaan. Kun nään että joku ei arvosta omia lapsiaan pätkän vertaa ja lapsia joudutaan ottamaan jopa huostaan vanhemmiltaan en voi olla miettimättä miksi tuo isä tai äiti on ylipäätään saanut kunnian tulla vanhemmaksi, miksi minun lapseni viedään? Miksi jotkut ihmiset eivät saa lapsia lainkaan tai heidät viedään vanhemmiltaan tällä tavalla kuin nyt meille tulee käymään? Useammin kuin kerran olen huomannut ärsyyntyväni ihmisten pienistä vaikeuksista ja siitä miten jaksetaan valittaa joka asiasta. Mutta totuushan on että oma suru ja murhe on aina se suurin ja niin sen osaltaan kuuluu ollakkin. Aina jossain on asiat huonommin?  Toki on välillä hyvä pysähtyä ja miettiä mikä elämässä on todella tärkeää, se ei ole keneltäkään pois ja voi auttaa jaksamaan omassa vaikeassa elämäntilanteessa. Onko tämä asia nyt oikeasti iso vai teenkö kärpäsestä härkäsen? Joskus se lohduttaa kun huomaa ettei se oma tilanne ole niin kaaos ja vakava kuin on päässään ajatellut. Toki minäkin valitin viimeksi tänään siitä kun esikoiselta valuu räkä nenästä suuhun asti vaikka illalla sama kuultuna jonkun toisen ihmisen suusta saattaa ärsyttää. Kun mietin kahdesti niin muistan että arki on se mikä kantaa, tätä päivää eletään. Osaan iloita siitä kun ystäväni on saamassa kauan toivomansa tytön poikakatraansa keskelle vaikka minulle itselleni olisi riittänyt vain lapsi joka selviäisi hengissä. Ei hänen onnensa ole minulta pois. Onnea ja iloa ei maailmaan mahdu liikaa, se on tosi. Olen muutamassa fb-ryhmässä joissa naiset saavat samaan aikaan lapsensa kuin minullakin olisi tarkoitus. Olen onnellinen heidän terveistä lapsistaan ja muistelen hyvällä sitä aikaa oman esikoiseni kanssa kun osteltiin vaunuja ja kantokoppia tulevaa koti-arkea varten. Nyt nuo omat kaksostenrattaani taitavat toimia pölynkerääjinä odotettua pidempään mutta minkäs teet..ehkä jonain päivänä. Tottakai luen noita päivityksiä omalta osaltaan haikein mielin ja jos lapseni kohtuun kuolee saattavat ne tuntuakkin liian vaikeilta asioilta mutta ainakin toistaiseksi jaksan vielä iloita myös toisten onnesta.  Mutta hei, mehän olemme vain ihmisiä!

Olen myös nähnyt kuinka paljon tämä syntymätön tyttömme on jo saanut hyvää aikaan. Olen kuullut lukuisasta suusta miten äiti on kiittänyt omasta lapsestaan kuullessaan meidän tarinamme. Moni on pysähtynyt miettimään elämän heikkoutta ja rajallisuutta, sitä miten mikään ei saisi olla itsestäänselvää. Eikö siinä ole jo paljon tarkoitusta tälle pienelle ihmisen alulle? Kuinka moni teistä on vaikuttanut elämässään yhtä paljon toisiin ihmisiin, yhtä lyhyessä ajassa? Tyttöni on tärkeä. Tyttöni on arvokas. Tytölläni on merkitys.