Juu siis nämä alta metrin mittaiset termiitit ovat ihaninta maan päällä ja parasta mitä elämä voi pitää sisällään. Arki on täynnä glitteriä, vaaleanpunaista utua ja sateenkaaria, yksisarvisia unohtamatta. Mutta joskus äitiäkin väsyttää ja vituttaa. Ihan olan takaa. Kyllä siinä luki että vituttaa. Tässä kirjoituksessa vituttaa useammassa kohtaa ja jos se ahdistaa valmiiksi niin lue vaikka Iltasanomista Johanna Tukiaisen kuulumisia tai jotain muuta kevyempää.

 

Adoptoisiko joku ystävällinen nämä kakarat vaikka viikonlopuksi? Lauantaiksi? Illaksi? Tunniksi? Kahvikupin ajaksi? Eikö...no mutta ehkä äitiä saakin välillä vähän vituttaa.

 

”Äitiiiiiiiiiiiiiii. Wääääääääääää. Apuaaaaaaaaa!” kuuluu siitä huoneesta mikä neidille on hommattu, mikä on täynnä mitä ihanimpia vekottimia ja vempaimia jotta prinsessa viihtyisi ja olisi millä leikkiä ja itseään viihdyttää. Mutta ei. Ei saatana. Ei millään irveelläkään voi muistaa milloin olisi kahvi ollut kupissa lämmintä sitä juodessa. Nyt ne pienet pikkueläimet ei pysy pystyssä siinä karvalankamatolla ja pienen ihmisen elämä on pilalla. Koitan asetella varovasti jonkin elukan, sarvikuono, virtahepo, mikä hittolie onkaan, mutta kyljelleen kapsahtaa. Kokeilen toisen kerran henkeä pidättelemällä. Tekisi mieleni karjua että paska leikki, minkäs teet, mutta lasken mielessäni lähelle kymmentä ja siirrän ne ziljoonat muoviötökät puolimetriä toiseen suuntaan lattialle siinä toivossa, että pääsen kahvini kimppuun. Olen jo puolimatkassa kohti keittiötä kun huomaan että pienin täystuho ui puoliksi koiran vesikupissa. Jaahas, ei kun lattioita kuivaamaan ja vaatteiden vaihtoon. Ensimmäinen, tai no ei ihan ensimmäinen perkele pääsee mielessäni, vai jäiköhän se sittenkään vain huulille...

 

Matkalla vaatteiden vaihtoon huomaan ettei pikkueläinleikki sitten kelvanutkaan ja karjaisen jo vähän tuohtuneena tytön siivoamaan jälkensä. Miksei kukaan muuten ole pessyt pyykkiä? Taisin illalla unohtaa kun oli niin kauhea härdelli jotta saatiin kaikki ajassa unille. 

 

Aamupuuroa on liiskaantunut kivasti pikkutermiitin haaruksiin, enpä aiemmin huomannut. Sitä onkin seuraavaksi mielenkiintoista koittaa pyyhkiä pois ympäri taloa. Puuro on kuin sementtiä kun se kuivuu, ihan oikeasti.

Hitto mikä haju. Aah niin ihanat niskapaskat, pitipä arvata. Miten pienestä ihmisestä voi tulla näin paljon kuraa ja miten se voi räjähtää ylöspäin saati niskaan asti? Miksi se vaippa tippuu aina alaspäin hoitopöydän reunalta ja kosteuspyyhkeet loppuu just kun tavaraa on pojan täydeltä. Pyllypesulla huomaan ettei viimeisin pyllypyyhkeen käyttäjä viitsinyt tuoda uutta pyyhettä tilalle. Olen mennyt jo laskuissa sekaisin perkeleiden kanssa. Raahaan äidin harmituksesta tietämätöntä  poikaa kainalossa ja huomaan että isompi termiitti on löytänyt ah niin ihanat hama-helmet. Hama siellä ja hama täällä. Saatanan saatana. Matkalla pyllypyyhkeen luo omat housuni alkavat tuntua märiltä. Hetken jo oikeasti mietin että kusinko kiireessä alleni, mutta ei, kyllä se on poika sylissäni joka lorisee. Viaton hymy nousee pienen miehen kasvoille kun katson kysyvästi että pitikö just nyt pissiä. Mieleeni palaa ystäväni sanat että ”nythän sulla on aikaa kun oot kotona”. Eipä oo näkynyt täällä huushollissa, aikaa nimittäin.

 

Vaippa saadaan vaihdettua ja vaatteetkin löytyy. Sillä välin hamahelmet on havaittu liian haastaviksi ja hylätty oman onnensa nojaan. Ikkunalaudalle, pöydälle, tuolille, lattiale, kukkaruukkuun, äidin kahvissakin niitä killuu kauniissa muodostelmassa. 

Muovihepat ja hirmuliskot nojailevat edelleen toisiinsa tytön huoneen lattialla enkä voi olla ajattelematta että pääsisin helpoimmalla siivoamalla ne vaan itse pois silmistä. Veri kuohahtaa ja alan kuitenkin uhkailla tuota pientä ihmistä. ”Miksi et kerännyt leluja? Aina pitää siivota vanhat leikit pois ennen uuden aloittamista. Hyvin sen tiedät! Äiti alkaa kohta imuroida ja imuroin sun lelutkin jos ne on vielä täällä lattialla!” (Ekan kerran sanoessani näin, tunsin huonoa oma-tuntoa, mutta toistettuani saman lauseen tuhansia kertoja, se ei aiheuta enää mitään myötätuntoa tuota sotkijaa kohtaan). ”Imuroi vaan! Ei haittaa” huutaa takaisin neiti kolme vee, täynnä ihanaa uhmaa. Äitiä on nyt loukattu. Uhkaan viedä lelut roskiin tai kirpparille, toisinaan myös muistutan, ettei kaikilla lapsilla ole leluja ollenkaan, joten annan ne niille kun ei kerran kiinnosta jälkiään siivota. Kolmevuotias katsoo silmät pyöreinä mitä selitän, selitän silti koska äitiä turhauttaa. Tai sanoisinko, vituttaa. Muistan kyllä että olen ammatiltani lastenohjaaja ja lapset saa siivoamaan esimerkiksi leikin kautta. Nyt ei vaan jaksa lähteä ”sienimetsään”sieniä keräämään”.

 

Luojan kiitos olin reipas eilen illalla ja tein lounasruoan valmiiksi. Uskokaa tai älkää mutta näiden lasten kanssa voi perunatkin keittää pohjaan. Ruokapöydässä verenpaine nousee kun pieni haarukka alkaa tökkiä eri ruokia ja naama menee ryttyyn. ”En tykkää”. Mietin mielessäni että ois ihan se ja sama mitä tässä talossa on tarjolla, vaikka syötäs joka päivä hauskoja hamppareita ja nauravia nakkeja. Syökööt toisten lapset rauhassa höyrytettyjä parsakaaleja ja kesäkurpitsakastiketta. Mutta noh, se mikä on tarjottu on annettu vai miten se meni.

 

IMG_0253.jpg

IMG_0249.jpg

 

Mammaryhmässä hihkutaan, kuka on purkittanut mitäkin itsetehtyä sosetta ja kuinka paljon sitä riittää vielä tulevillekin jälkipolville ja miten meidän Pipsa se syö vaan sormiruokaa niin että mullatkin on vielä porkkanassa, koska luomua sen olla pitää jos ei tahdo lastaan myrkyillä tainnuttaa. Pilttipurkkeja kärryyn kolistellessani voin tuntea pienen piston sydämessäni ja muistella että tein minäkin joskus itse sosetta mutta meidän lapsi vaan yökki kun ois paskaa syötetty. Eli saan hyvällä omalla tunnolla ajatella että tarjoaisin jos kelpaisi, mutta minkäs teet kun ei kelpaa. Onneks seuraava stoppi on leipähylly niin voi nakata pilttipurkkien päälle ison paahtoleivän. PULLALEIVÄN! Ja hilloa päälle, tai suklaalevitettä. No vähintään oikeaa voita ja Oltermania, eikä mitään kevytversiota. Vaikka naapurin Pirjo varmaan pyöräyttää suolattomat sämpylät sutjakkaasti saatanan näppärällä leipäkoneellaan. Siinäpähän pyörittelöö!

 

Ihan kun pitäs aina kilpailla kaikesta, just vaikka syömisistäkin. Ei oo ihme että tällaisessa suorituskeskeisessä äitiyden ihannoinnissa äiti jos toinenkin helposti väsähtää. Minusta on ihan fine ostaa välillä muroja ja vanukkaita jos pääsääntöisesti syödään hyvin ja monipuolisesti. Tää maailma on nykyään vaan jotenkin hiton vaikee. Kaikesta on tehty vaikeeta. Jos tänään syödään riks raks ja poks-muroja niin ehkä huomenna pyöräytetään raakapuuro? Jotenkin mä en usko että nää termiitit tulee mua ylioppilashattu kourassa kiittelemään että kiitos voimaruoka-smoothiesta varhaislapsuudessani, ansiostasi minusta tuli tällainen älykkö. No okei. Voihan monia asioita pilata ruokavaliolla mutta joskus voi vähän oikoa ja mennä sieltä mistä aita on matalin. Sitä paitsi on ikimuistoista tehdä joskus piknik olkkarin lattialle ja syödä lattialla spagettia kuin Kaunotar ja Kulkuri. Syötiin tuossa muuten jauhelihakiusausta (kiusaukset on muuten monen aterian pelastus...helppoa, nopeeta ja halpaa) niin katoin että mulla oli pudonnut jauhelihaa pöydälle ja näppäränä nakkasin sen suuhuni ettei tarvii lähtee roskiin kiikuttaa. No se olikin pikkutermiitin räkämato. Aikani yökin joo. Äitiyden huippuhetkiä taas.

 

Joka päivä ei tarvii jaksaa askarrella. Joka päivä ei tarvii jaksaa lähtee puistoon tai kerhoon. On ihan jees laittaa lapset legojen keskelle ja huokaista hetki sohvan nurkassa Facebookin lumoissa. Äitiys on rankkaa, välillä ihan helvetin rankkaa. Saattaa kuullostaa törkeälle mutta oon tosissani että oon hyvin usein sitä mieltä että töissä olisin lomalla. Silti haluan olla lasteni kanssa kotona. Ne on mun lapsia ja mulla on tää koko paska hallussa, vai miten se sanottiinkaan. Hyvin sanottu. I got The point.

 

Me ollaan jokainen omalla tavallamme ihan älyttömän hienoja ja upeita mutseja ja isejä, vaikka toimittais ihan eri tavoilla. Mun mielestä esimerkiksi kestovaippailu on silkkaa järjen köyhyyttä kun asiat voi tehdä niin paljon helpomminkin. Luonto kiittää kun joku jaksaa ja hyvä niin. En koe olevampi huonompi äiti. Ei hitto jos siitäkin pitäs tuntea huonoa omatuntoa niin enhän mä ehtis muuta kun itseäni tuijottaa peilistä ja osoittaa syyttävällä sormella ”hyi hyi huono ihminen!” Mä koen huonoa omatuntoa ääneen sanotuista kirosanoista ja uhkailusta sekä siitä kun mun ääni nousee. Mä oon kuitenkin ihminen eikä lapset mee niistä rikki. Jos ne menis niin meillä ois joku isompi ongelma. On tärkeää ettääitikin osaa kuitenkin pyytää anteeksi. Mä pyydän anteeksi jos oon esimerkiksi karjaissut. Kerron että anteeksi kun äiti huusi, ei olisi saanut niin tehdä mutta äiti oli niin väsynyt että käyttäytyi typerästi.

Siitäkin tuli itselle huono mieli kun tämänkin kirjoituksen aikana oon mennyt jo laskuissa sekaisin montako kertaa oon sanonut ääneen ”anna nyt hitto vie äitin hetki kirjoittaa rauhassa” vaikka oisin vaan voinut käydä vaihtamassa sen dvd:n ja olla onnellinen että se katsoo sitä ees 5min kerrallaan kun vauva nukkuu ja on ”äidin oma hetki”. Äidin oma hetki on keskeytynyt tuhat kertaa mutta se on osa äitiyttä josta mä oon kuitenkin ihan saakelin kiitollinen. Sen aamuisen kahvin kaadoin äsken viemäriin, tuossa näyttää nyt olevan puolikas päiväkahvi, kylmänä tosin.

 

Kun on vaikeaa ja itku on jo kurkussa niin muista että sun rasittava arkes on sun lastesi lapsuus. Seuraava hetki on jo helpompi <3

 

images.jpg