Olen jo kauan halunnut avata teille ajatuksiani kiusaamisesta. Olen nähnyt kolmenkymmenen vuoden aikana paljon erilaista kiusaamista ja varmasti valehtelisin, jos väittäisin etten ole koskaan ketään itse kiusannut.


Ensimmäiset muistikuvani kiusaamisesta ovat hetkestä, kun kaadoin kotona kukkaruukun ja syytin siitä kirkkain silmin neljä vuotta nuorempaa siskoani. Kiusa se on pienikin kiusa ja jälkeenpäin kaduttaa. Anteeksi Petra! Sisarusten välinen kiusaaminen voi olla harmitonta huomionhakua ja oman itsensä etsimistä mutta äityä suureksikin riidaksi. ”Kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on? Kenen hiukset ovat pellavaa ja kultaa?”

Joskus lapsuuden konfliktit voivat vaikuttaa vielä aikuisiälläkin ja sisaruussuhteet rakoilevat. Sisaret saattavat tiedostamattaankin verrata itseään toisiinsa, vaikkei syytä olisikaan. Toisaalta on luonnollista, että toisten kanssa tulee paremmin juttuun kuin toisten, näin varmasti myös sisarusten kesken? Haluaisitko sinä kertoa miksi välit sisarukseesi ovat katkenneet? Olisiko välit vielä korjattavissa?


Perheen sisäinen kiusaaminen voi kuulua johonkin tiettyyn elämänvaiheeseen tai ikäkauteen. Melko tuoreena äitinä itsekin mietin, kuinka toimin parhaiten, jotta lapseni tuntisivat olevansa perheessämme tasavertaisia mutta ainutlaatuisia yksilöitä. Toivon että muistaisin paremmin huomioida ja kehua hyvistä jutuista enkä vain torua mönkään menneistä.


Yksi harmittavan yleinen asia jonka tiimoilta lapset joutuvat perheessä kokemaan kiusaamista on erotilanne. Mielestäni on kiusaamista, jos esimerkiksi äiti mollaa lapsen kuullen isää tai isän uutta puolisoa. Mitä se opettaa lapselle? 

Olen kuullut myös tilanteista, joissa vanhemmalla on ollut selkeästi lempilapsi tai perheessä on ”musta lammas” jolle ei kerrota asioita eikä kutsuta illallispöytään aikuisenakaan. Itselleni oma perheeni on todella rakas ja tärkeä, joten on vaikeaa astua heidän saappaisiinsa. Toisaalta kun on läheinen suku, niin uskalletaankin sanoa vähän suoremmin asiat ja toisinaan on vaikeaa ymmärtää jokaisen ajatuksia. Toisaalta kaikkein lähimpien ihmisten teot ja sanat varmasti satuttavat eniten ja siksi niitä saattaa myös olla vaikein unohtaa ja antaa anteeksi? 


Olen ollut lapsena itse päiväkodissa ja aikuisena myös työskennellyt päiväkotiryhmissä. Jo pienten lasten keskuudessa esiintyy kiusaamista. Pienillä lapsilla se näkyy esimerkiksi fyysisesti kuten potkiminen, töniminen ja lyöminen, mutta myös esimerkiksi valehteluna ja nimittelynä tai niin ettei toista oteta leikkiin.

Mielestäni jo varhaiskasvatuksessa on todella tärkeää puuttua kiusaamiseen lapsiryhmässä. Itse koen että puuttuminen olisi tehokkaampaa ryhmän kautta, kuin ikäänkuin korostamalla kiusaajan roolia. Kiusaajakin voi siten alkaa herkästi jäädä leikkien ulkopuolelle. Tietenkin kiusaajalle pitää opettaa kuinka tilanteessa kuuluisi toimia. Tärkeää on mielestäni myös kodin ja päiväkodin yhteistyö ja avoimuus.

Päiväkodissa, koulussa ja kotona kiusaamista voi käsitellä hyvin esimerkiksi kirjojen kautta ja vaikkapa piirtämällä ja maalaamalla. Kiusaamisesta pitäisi puhua avoimesti ryhmässä, toki myös kotona.  Mikä on kiusaamista ja painottaa että kiusaamisesta pitää tulla kertomaan aikuiselle.

Ala-asteella luokallamme oli tyttö jota ei koskaan oikein otettu mukaan leikkiin. Tyttö oli ujo ja hiljainen, kevyt kuin höyhen ja taatusti loistava koulussa. Oiva maalitaulu kiusaamiselle.

Hän oli aina se viimeinen, joka valittiin liikkatunnilla joukkueeseen ja jonka perään tuhahdeltiin, kun joukkue ei pärjännyt. Häneltä ei kysytty, ei kuunneltu. Hänen ylitseen puhuttiin. ”Kato millaset kengät Liisalla on” vaikka asianomainen oli vieressä.

Mielestäni opettaja olisi voinut puuttua asiaan järeämmin koska muistan että sama jatkui kuusi vuotta. Joskus muistan opettajan käskeneen, että Liisakin on otettava välitunnilla mukaan hyppynarua hyppimään. Ei se tainnut Liisasta kovin kivaa olla, koska hän itse tiesi, että opettaja oli käskenyt. Yksi tyttö tökkäsi Liisaa kynällä koulun portaiden vieressä ja sanoi ivallisesti ”no tuutko sää nyt sitten vai et?” Hypippä siinä sitten iloisena toisten kanssa.

Muistan että hänet pyydettiin joskus minun syntymäpäivilleni. Lähdettiin hakemaan kaupasta lisää karkkia ja hitsi se tyttö juoksi nopeammin kuin minä! Liikkatunnilla se ei liikkunut niin nopeasti vaikka jotkut antoi vauhtia. Tyttö oli oikeasti mukava ja seurallinen, koulussa sulkeutunut ja hiljainen, ja jälkeenpäin ymmärsin, että se johtui taatusti vain siitä, että jos hän avasi suunsa tai oli jossain asiassa oma-aloitteinen, niin siitä seurasi vain lisää kiusaamista. Muistelisin etten puhunut koulussa kenellekään, että olin ollut toisinaan tuon tytön kanssa tekemisissä vapaa-ajalla. Taisin pelätä, että minuakin alettaisiin kiusata.

Tuon kuusi vuotta tyttö oli kuin varjo toisten joukossa. Olen ollut todella onnellinen ja iloinen kun törmäsin Liisaan aikuisiällä ja hänellä näyttää menevän oikein ihanasti elämässä, varmaan paljon paremmin kuin monilla häntä kiusanneilla.

Koulukiusaaminen on kamala asia ja vaikuttaa varmasti ihmisen persoonaan koko loppuiän. Kiusaamista on henkistä ja fyysistä ja kaikkea siltä väliltä. Heitetään pipo roskikseen tai kastellaan talvipakkasilla kengät likomäriksi. Levitellään perättömiä juttuja tai haukutaan päin naamaa. Soitellaan pilapuheluita tai levitetään muokattuja kuvia nettiin. Koulumatka jännittää jo edellisenä iltana koska kiusaajat odottavat aina sen tietyn mutkan takana. Viimeksi lähti ilmat mahasta ja kotiavainkin vietiin. Kotona ei uskaltanut kertoa koska isä ois sanonut, että puolusta itteäs, saatana.

”Läski. Rillipää. Luuseri. Isäs on juoppo. Rumat housut. Kauhee tukka. Vanha puhelin, ootteks te köyhiä? Kauheet hörökorvat ja tyhmäkin vielä. Kerro Shiiri miten äshä suhisee? Sä et osaa mitään! Ei tollasta kukaan jaksa katella. Mä en ainakaan oo ton pari! Hiton aivovaurio! Lauta! Äitis tais vauvana heittää ilmaan kahdesti ja ottaa kiinni vaan toisella kerralla.”

Olen seurannut hyvin läheltä erästä toistakin koulukiusaamistapausta, joka kesti myöskin vuosia. Kiusattu oksensi illat ja itki kotona, ettei halua mennä kouluun koska siellä kiusataan. Vanhemmat nostivat kissan pöydälle ja puhuivat avoimesti opettajille, rehtorille ja kiusaajien vanhemmille. Mielestäni olisi tärkeää, että koulukiusaamisen vastustamisesta tehtäisiin ”siisti juttu” jotta kiusaaja ei saisi ihailijoita ympärilleen ja esimerkiksi luokkakaverit uskaltaisivat alkaa vastustaa kiusaamista ja siirtyisivät herkemmin kiusatun puolelle.

Kiusattu vaihtoi luokkaa, kiusaajat eivät. Kiusaajien vanhemmat puolustivat kullannuppujaan tai eivät mahtaneet asialle mitään. Olen miettinyt monesti, että hakivatko kiusaajat huomiota kotoaan tällä kiusaamisella?

”Olkaa ystäviä”, ei tehonnut. ”Olkaa kuin ilmaa toisillenne”, olisi sopinut kyllä kiusatulle mutta arvatkaapa toimiko kiusaajien taholta. Kaksi vastaan yksi, vuosia. Koulu kärsi ja vapaa-aika meni tulevaa koulupäivää pelätessä. Lopulta kiusatun vanhemmille riitti ja he ilmoittivat että koska kiusaamiselle ei oltu koulussa saatu rotia niin lapsi ei tule enää kouluun ja opettaja on hyvä ja kiikuttaa tehtävät kotiin. Lopulta kiusattu lapsi pyysi itse koulun vaihtoa ja se järjestettiin. Kevätjuhlassa rehtori ylpeili puheessaan ”kuinka meidän koulussa ei kiusata ketään!”. 

Tämä tarina päättyi myös onneksi hyvin, vuosien karttuessa kiusaajat ymmärsivät tekojensa pahuuden ja pyysivät vilpittömästi anteeksi, useampaan kertaan. Nyt nämä nuoret aikuiset ovat hyvissä väleissä keskenään, ja ovat voineet jatkaa elämäänsä, kaikki hiukan kevyimmin hartein. Arvet toki pysyvät ikuisesti ja vaikuttavat moneen asiaan kiusatun elämän varrella.

Aina tarinat eivät pääty hyvin. On olemassa ala-asteelaisia jotka ovat riistäneet itseltään hengen koska eivät jaksa enää kiusaamista ja sitä ahdistusta ja pelkoa mitä siitä aiheutuu heidän jokaiseen päiväänsä. Itsetunto on tallottu maahan ja oma huonommuus masentaa. Kiusatun leima hävettää. Kuinka kertoa kotona, ettei itsellä ole oikeasti yhtään ystävää?

Vanhemmat, olkaa kiinnostuneita lapsestanne, ottakaa pienetkin vihjeet kiusaamisesta tosissanne, vähättelemättä. ”Älä välitä”-lause ei  ole asiaan puuttumista. Antakaa lapselle huomiota hyvästä käytöksestä. Ei ole harvinaista että kiusatusta tulee myöhemmässä vaiheessa kiusaaja. Kiusaamisen onkin todettu johtuvan pitkälti pätemisen tarpeesta ja usein entinen kiusattu alkaa kiusata koska ei osaa muuten purkaa pahaa oloaan. Ääripään esimerkkinä vaikkapa Jokelan koulusurmaaja Pekka Eric Auvinen joka oli koulukiusattu.

Mielestäni on kamalaa, kun kuulin esimerkiksi sellaisen tapauksen, että hiekkalaatikolla oli ollut lapsia leikkimässä ja kun joukkoon oli mennyt yksi tummaihoinen lapsi niin eräs vanhempi oli hakenut omansa pois koska ”neekerien kanssa ei leikitä”. Tämä ”neekeri” oli syntynyt kuitenkin Suomessa ja puhui suomea jne. Vaikea arvata millaisella arvomaailmalla tällainen lapsi on myöhemmin varustettu. Lapsi ei ole rasisti syntyjään. Tuntuu hullulle, että jopa aikuiset ihmiset kiusaavat pieniä lapsia näin. Kyllä asenneongelmat ja vihamieliset ajatukset ja turhautumiset pitäisi hoitaa eri tavalla. Toki asioista saa vapaasti olla eri mieltä.


En ole henkilökohtaisesti kokenut järjestelmällistä kiusaamista lapsena, mutta teininä ja aikuisena olen, onneksi kuitenkin lyhytkestoisesti.

Teini-iässä tapahtui se, mikä on varmasti melko yleistä nuoruuden ”tyttöporukoissa”. Ensin on se paras likkakaveri ja sitten aletaan hengailla vähän toistenkin likkojen kanssa. Eri asiat alkavat kiinnostaa ja syntyy oma pieni porukka tyttöjä, jotka käyvät yhdessä vessassa ja hihittävät sovituskopeissa kilpaa. Elämä on huoletonta ja ollaan sinisilmäisiä. Etsitään sitä omaa persoonaa ja halutaan kuulua joukkoon mutta samalla olla jotenkin erityisiä. Yht`äkkiä huomasin, että minä olinkin se joka ei enää porukassa oikein sopinut muottiin. Olin erilainen ajatusmaailmaltani ja ulkonäöltäni. Kai se oli sitä nuoruuden kapinaa ja teiniangstia, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Oli ihan saatananmoinen kolaus itsetunnolle, kun huomasin että kaveriporukka käänsi mulle selän. Meillä oli esimerkiksi aina perjantai-illan bailut jonkun kotona. Yht`äkkiä ei muka ollutkaan...ei ollut kiva nähdä kaverin kotitalon pihassa rivi pyöriä ja kuunnella musiikin rytmiä hiekkatien toisellapuolella yksin.  Naurun remakasta päätellen kivaa oli, toisin kuin minulla.


Porukkaan oli hiljattain tullut pari ”suosittua tyttöä” ja he laittoivat pakkaa sekaisin. Muistan aina kun kaksi tyttöä tuosta kaveriporukastamme kertoi minulle vilpittömästi, että haluaisivat edelleen olla myös minun ystäviäni mutta pelkäsivät joutuvansa itsekin porukan ulkopuolelle. Ymmärsin heitä, vaikka salaa toivoinkin heidän pitävän minun puoliani.

En kuulema ollut loukannut ketään enkä tehnyt mitään väärää. Sen piti varmaan lohduttaa mutta sai asian vain tuntumaan entistä kamalammalle. Onneksi olin sosiaalinen tyyppi ja sain kyllä oitis uusia kavereita ja ystäväpiirini vaihtui. Uusien ystävieni keskellä sain olla juuri sellainen kuin olen oikeasti ja taaksepäin katsottuna saan kiittää tuota takin kääntänyttä likkaporukkaa siitä, miten minusta tuli vahva ja rohkea aikuinen nainen. Heidän kanssaan olisin mennyt kuin kala parvessa vastavirtaan. Käänsin tuon kokemukseni voimavaraksi, vaikkei se helppoa ollut.


Nyt kun katson noita tyttöjä, niin olen saavuttanut elämässäni paljon asioita, ja voin olla itsestäni ylpeä. Minulla on rinnallani ihania ystäviä, osa lapsuudesta saakka. Tuo kokemus kuitenkin opetti minulle paljon ihmisyydestä ja siitä, miten ilkeä ihminen voi toiselle olla. Uskon että tytöt eivät edes tajua kuinka suuri vaikutus heidän teoillaan minuun oli. Heille se ehkä oli vain pikku juttu.

Toinen pikkusiskoni on nyt saman ikäinen kuin minä tuolloin ja olen useasti miettinyt, että toivottavasti hän ei koe samaa omassa tyttöporukassaan tai ainakin ymmärtää painaa kaasua ja lähteä liukkaasti uusiin tuuliin eikä anna satuttaa itseään.

Minusta tuntuu, että nuoret tytöt ovat niitä pahimpia kiusaajia. Juoruilua, ivaamista, porukan ulkopuolelle jättämistä ja arvostelua. Tällaista kiusaamista ei myöskään helposti näe ulospäin. Omilla vanhemmillani ei varmasti ollut hajuakaan siitä mitä ystäväpiirissäni tapahtui. Pojat ehkä enemmänkin sanovat heti suoraan voimasanoin, jos joku risoo ja saattavat vaikka kohottaa nyrkkiä tehosteeksi. Riidat ovat enemmän lyhyitä ja ytimekkäitä? Sama taitaa kyllä jatkua aikuisiälläkin.

Kiusaaminen työpaikoilla ei enää ole ihan niin tabu kuin mitä se oli vielä ihan muutama vuosi taaksepäin. Esimiehet ja johtajat ovat velvoitettuja puuttumaan työpaikkakiusaamiseen. Tilanne on tietenkin vaikea, jos kiusaaja on esimerkiksi oma esimies ja usein tietenkin käytäntö on muuta kuin teoriassa toimivat pelisäännöt.

Työpaikoilla kiusaaminen näkyy esimerkiksi niin, ettei aamulla tervehditä tai olet toisille kuin ilmaa. Sinulle ei kerrota palavereista tai uusista sopimuksista ja linjauksista. Työtäsi arvostellaan kohtuuttomasti tai aina muistutellaan, että joku muu olisi ehkä suoriutunut siitä paremmin.

Sinua saatetaan mustamaalata työkavereille tai johtoportaalle. Sinua ei kutsuta virkistysiltoihin tai sinun kuulumisiasi ei kysellä eikä jaksamisesi tunnu kiinnostavan. Jäät kuppikuntien ulkopuolelle ja kahvihuone hiljenee, kun sinä astut sisään. Kukaan ei kysy sinulta, miten sinun viikonloppusi sujui tai tarvitsetko apua työaskareissa. Sinulle ei anneta vastuuta tai koulutustasi vastaavaa hommaa. Sinulle kasataan toistenkin työtehtävät tai sinun ei anneta tehdä mitään.

Toisinaan kiusattu näkee helpoimmaksi tavaksi vaihtaa työpaikkaa. Todennäköisesti tässä tilanteessa kiusatun paikalle päätyy joku toinen ihminen ja sama ratas nytkähtää käyntiin.

Yhtään vähättelemättä kiusatun roolia totean, että on toki myös olemassa ihmisiä jotka pukevat mielellään ylleen marttyyrin viitan. Jokaisella työpaikalla on erilaisia persoonia eivätkä kemiat osu aina yhteen ja ristiriitatilanteita syntyy. Toinen sanoo asiat ehkä liiankin kärkkäästi ja toinen ei saa sanaa suustaan. Erilaiset luonteet tulisi nähdä voimavarana ja hyödyntää niitä työyhteisössä. Se ei tietenkään sulje pois sitä tosi asiaa, että on ihmisiä jotka nauttivat ehkä tiedostamattaankin toisten mollaamisesta, kiusaamisesta.

Joku toinen saattaa taas olla ihmisenä sellainen että ”kaikki menee tunteisiin” ja ehkä valmiiksi heikko itsetunto saa kaiken tuntumaan kiusaamiselta ja arvostelulta vaikkei siitä olisikaan kyse. On surullista ajatella, että puhumme tässä asiassa aikuisista ihmisistä. Opetammehan jo lapsillemme, ettei kaikista tarvitse tykätä mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen. Voi kun muistaisimme sen itsekin.

Myös parisuhteessa voi esiintyä kiusaamista. Puolison väheksymistä ja haukkumista, julkista tai hiljaista mollaamista ja nolaamista. Uhkaillaan vähän väliä erolla mutta ei anneta toisen lähteä. Halutaan ”pitää otteessa” mutta pian huomaat, ettei mielipiteilläsi ole väliä ja ideoitasi vähätellään. Saatetaan vihjailla tai muistuttaa suoraan, kuinka toinen on muuttunut suhteen aikana, samalla unohtaen, että omakin vaatekoko on saattanut kasvaa ja huomionosoitukset ovat jääneet alkuhuuman jälkeen vähemmälle. Riidoissa puoliso on aina se joka saa syyt niskoilleen ja vanhat kaunat painavat. Oletko sinä ollut suhteessa kiusaajan kanssa?

Elämä on opettanut minua pitämään puoleni ja joskus siinäkin on tullut ylilyöntejä. Olen joutunut opettelemaan, etteivät kaikki ihmiset ole minua varten ja se on ”just fine”. Toiset tyypit nyt vaan ovat sellaisia, että tekisi mieli heittää bensaa perään, mutta sellainen minäkin varmasti olen jonkun mielestä. Kaikkia ei voi miellyttää eikä pidäkään. Joskus suu on hyvä pitää kiinni ja miettiä ensin, etten ole kulkenut tuon toisen ihmisen saappaissa kuten ei hänkään minun. Hänellä ei voi olla tietoa siitä miksi toimin tietyllä tavalla, joten miksi voisin vaatia häneltä muuta? Varsinkin aiemmin oli melko tyypillistä, että sanoin ensin ja ajattelin sitten. Nykyään olen koettanut tehdä päinvastoin.


Kun aloin odottaa kehitysvammaista tyttöäni ja kerroin matkastamme julkisesti, keskustelupalstat kävivät kuumana ja ihmiset arvostelivat valintaamme räikein sanoin, jopa törkeästi. Olisi ollut aika monta kunnianloukkaussyytettä käsiteltävänä, jos olisin ottanut nuo kirjoitukset vakavasti. Onneksi olin tämänkin puolen tiedostanut, kun tein elämästämme julkista. Minulle lähetettiin joitain keskusteluja viestinä noilta palstoilta koska en tietoisesti niitä itse käynyt lukemassa. Siellä puhuivat kuitenkin ihmiset jotka eivät todellisuudessa tienneet yhtään mistä puhuivat mutta satuttivat puheet silti ja täyttivät kiusaamisen kriteerit helposti.

Kiusaaminen onkin siirtynyt hyvin pitkälti myös nettiin, koska siellä on helppo toimia anonyymisti ja vastuuta sanomisistaan ei tarvitse niin helposti kantaa. Onneksi nettiä voi käyttää myös kiusaamisen vastaiseen toimintaan!

Mahtavaa työtä kiusaamisen vastustamisen tiimoilta tekivät julkisesti esimerkiksi Duudsonit ja ihailen heitä kovasti! Heistä Jarno on itse ollut koulukiusattu. Julkkiksista esimerkiksi Antti Tuisku on puhunut avoimesti koulukiusatun taustastaan.

Haluaisinkin haastaa jokaisen lukijan hiljentymään hetkeksi ja miettimään, onko menneisyydessäsi henkilö, jolta haluaisit pyytää anteeksi? Anteeksi sitä, että kiusasit tai et puuttunut kiusaamiseen. Ota häneen yhteyttä. Pyydä anteeksi. Tarkoita sitä.


Kerro oma kiusaamiseen liittyvä kokemuksesi! Oletko kiusattu vai kenties kiusaaja? Miten se näkyi ja miltä se tuntui?


MhDzNXx_BLfQD8wCZ_QQlzl72eJkfbmt4t8yenIm