Osa postauksestani ”Vaikene sydän, kuuntele hiljaa, on kuolema niittänyt kalleinta viljaa” 20.1 2015:

 

”Kello oli 20.25 ja yht`äkkiä se tapahtui taas, kipristit hentoja jalkojasi ja painoit päätäsi rintaani vasten. Kuului pieni maiskutus ja hetkessä olit harmaa. Syke oli painunut alas ja happisaturaatio sen perässä. Soitin hätäkelloa ja tuttu hoitaja olikin salamana paikalla. Hän huusi toiselle hoitajalle että tulee myös paikalle ja pyytää lääkäriäkin tulemaan koska aiemmasta pahasta sykkeenlaskusta oli kulunut vasta niin vähän aikaa. Hän nosti lisähapen maksimiin ja minä korjasin asentoasi sylissäni, joskus sekin auttoi, ei nyt.  Olit jo todella huonon värinen ja tunsin kuinka voimasi vähenivät käsissäni. Monitori piippasi ja lukemat hävisivät, tilalle tuli kysymysmerkki joka oli aiemmin tarkoittanut sitä että happisaturaatiomittari oli irronnut. Hoitaja kuunteli stetoskoopeilla sykettäsi ja hän sanoi että nyt onkin paha paikka, en kuule sykettä. Siinä vaiheessa minä aloin itkeä ja katsoin sinua sylissäni. Tässäkö tämä nyt on?  Näinkö tämä loppuu? Älä jätä minua lapseni! Ethän?

 

Toinen hoitaja kuunteli sykettä ja kuuli sieltä pienen hetkellisen sykkeen, sitten taas ei. Hoitajat alkoivat elvyttää sinua NeoPuffilla, sillä samalla laitteella jolla sinua autettiin kiinni elämään kun synnyit. Pyysin kauhuissani että joku soittaisi miehelleni että tulisi pian! Kuulin hoitajan kertovan puhelimessa miehelleni että tilanne on nyt aika paha ja antaa luurin minun korvalleni. Sanoin Eetulle että "  koeta päästä tänne pian, Ellin sykettä ei kuulu kokoajan". En voinut kertoa miehelleni että hänen lastaan elvytettiin parhaillaan sylissäni. Lähes samaan aikaan lääkäri oli tullut huoneeseen ja kuunteli myös sykettä, välillä kuului hyvin vaimea pieni syke, sitten se katkesi taas. Katseeni harhaili monitorissa jossa välähti välillä jokin pieni luku ja sitten se vaihtuikin kysymysmerkkiin. Sitten katsoin sinua siinä rinnallani taistelemassa ja kyyneleeni valuivat pitkin ihoasi.  Katsoin lääkärien ja hoitajien ilmeitä ja koetin löytää niistä vastauksia. Tiesin että nyt saattoi olla se hetki kun kaikki päättyy. Elvytystä jatkettiin, sait olla kokoajan sylissäni. Välillä heräsi pieni toivon kipinä kun lääkäri sanoi että nyt kuuluu syke mutta ei mennyt hetkeäkään kun lääkäri sanoi että "nyt se hävisi.". Välillä koetit itse hengittää, välillä et edes jaksanut enää yrittää.

Kun elvytystäsi oli jatkettu reilut 20 minuuttia laitoin silmäni kiinni ja sanoin hiljaisuuteen "mene vain Elli-rakas jos olet niin väsynyt. Äidin takia ei tarvitse enää taistella, kiitos kaikesta kulta." Tuon jälkeen meni alle minuutti kun lääkäri totesi että hänen mielestään nyt on se hetki kun ei enää kannata jatkaa. Olin samaa mieltä. Katsoin sinua, maailman kauneinta ihmettä ja itkin,itkin ja itkin. Hoitaja itki ja lääkäri totesi kuolinajaksi 20.50.”

Vuosi on kulunut tuosta elämäni kamalimmasta illasta. Tapahtumista joita en olisi koskaan uskonut joutuvani kokemaan, en toivoisi että kukaan joutuu. Muistan jokaisen hetken kuin eilisen, tuskin koskaan unohdankaan. Olo oli niin epätodellinen: ”onko tämä todellakin se hetki kun joudun lapsestani luopumaan, omasta lapsestani?!”

 

Vuoteen on mahtunut paljon asioita, surua mutta myös iloa. Pieni Venni-veli on tullut ilahduttamaan meidän perhettämme ja näyttänyt että elämä todellakin jatkuu vaikka aluksi ei siltä tuntunutkaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se että meillä oli rakas Lilja-tyttömme Ellin kuollessa oli meidän pelastuksemme vaikkei Lilja menetystä sinänsä tietenkään millään tasolla vähentänyt. Meidän lapsemme kuoli eikä häntä korvaa kukaan muu, koskaan eikä millään tasolla. Lilja kuitenkin teki olemassaolollaan sen että äidinkin oli noustava aamulla sängystä ylös, oli jatkettava elämää. Minulla on kuitenkin vastuu myös Liljasta.

 

Suru on ollut ajoittain niin suuri että on toki ollut vaikeaa mutta olen selvinnyt, olemme selvinneet, koko perhe. Olen myös ajatellut asiat niin että Liljan ansiosta uskalsimme antaa pikkusisarelle mahdollisuuden heti kuin se vain meille suotiin. Vaikka raskausaika oli todella raskas henkisesti meille molemmille vanhemmille niin se oli silti parasta mitä Ellin poismenon jälkeen olisi voinut tapahtua. Aika-ajoin mietin miten kamalaa olisikaan jos emme olisi saaneet enää Ellin jälkeen ainoatakaan lasta tai meillä ei olisi Liljaakaan. Kiitos näistä kaikista kolmesta!

 

Luulin että suru hiukan hellitää kun Venni syntyy mutta itseasiassa kävi päinvastoin. En ollut osannut ajatella että Venni muistuttaisi niin käsittämättömän paljon Elliä. Nyt olen ymmärtänyt mitkä kaikki ulkonäön piirteet olivat Ellin ominaispiirteitä ja mitkä ominaispiirteitä trisomialle. Aika surullistakin että näitä asioita ymmärtää vasta jälkikäteen. Monet ilmeet ja eleet ovat samoja kuin Ellillä, palaan tuolloin aina vuoden takaisiin hetkiin Ellin kanssa. Ihana kertoa veljelle myöhemmin mitkä asiat hänessä muistuttavat minua ja isiä Elli-siskosta, hän kun ei koskaan Elliä tavannut. Liljalla en ole samoja piirteitä niinkään havainnut tai muistanut, onnesi he saivat kuitenkin toisensa nähdä ja muistona on valokuvia noista kohtaamisista.

 

Vennin syntymän jälkeen Ellin ajatteleminen on tuntunut pahemmalta kuin aiemmin. Ehkä Vennin kasvaessa ohi tuon 15 vuorokauden rajapyykin mitä saimme Ellin pitää kanssamme, sitä tahtomattaankin ajattelee mistä Elli jäi paitsi. Mistä me jäimme Ellin kanssa paitsi. Mitä Elli tekisi ja miltä näyttäisi jos olisi läsnä siinä hetkessä. Osa Elliä elää varmasti pikkuveikassa, niin monesti hän saa minut Elliä ajattelemaan ja tunnen myös lohtua hänen kauttaan. Tuntuu että ikävä on kuitenkin vain ajan saatossa kasvanut ja esimerkiksi haudalla käyminen vie enemmän voimia. Kun astun hautausmaalle niin minut valtaa suunnaton ahdistus. Siellä minun pieni rakkaani on enkä saa häntä enää koskaan syliini vaikka niin kovasti sitä toivoisin. Syntymäpäivänä vein Ellille kimpun vaaleanpunaisia ruusuja ja itkusta ei meinannut tulla loppua. Haudalla kuitenkin hymyilin itkun seasta. Muistelin Ellin ilmettä kasvoilla kun hän syntyi, katsoi minua suoraan syvälle silmiin. Sitä katsetta en unohda koskaan. Kiitos Elli-enkelini.

Kun Elli menehtyi niin yksi blogini lukija muisti meitä niinkauniilla runolla että haluan sen nyt vuosipäivänä jakaa tässä postauksessa, kiitos Anne! :

"Vain hetkeksi lainaan saitte
Ellin pikkuisen.
Vain hetkeksi elämän liekin
sai lapsenne kultainen.
Kun elämän liekki sammui
pois hiljaa hiipuen
sai Elli valkeat siivet
parvessa enkelien.
Siellä on lamsenne hyvä olla.
Siellä ei ole vaivoja.
Sinne tahdomme luoksesi tulla.
Siellä toisenne kohtaatte.

Ei arvannut äiti,
ei arvannut isä,
ei arvannut isosiskokaan.
Jumala yksin tiesi
pienokaisen päivävpään.
Enkelit hänet noutivat,
valkosiivillään kantoivat
taivaan kirkkauteen.
Jäi tyhjäksi kehto,
jäi tyhjäksi syli,
vaan siitäkin kiitän
murheenki yli"

Anne