Tänä päivänä käydään kiivasta keskustelua siitä millainen on hyvä vanhempi.

Kuinka lapsia tulisi kasvattaa? Kuka kasvattaa ja mihin vedetään rajat? Ovatko rajat ylipäätään tarpeellisia vai pitäisikö lapsen oppia asiat itse kantapään kautta ja vanhemman toimia vain hyvänä esimerkkinä elämässä?


Vertailemalla voittoon?


Uskon että jokainen vanhempi haluaa pohjimmiltaan olla hyvä äiti tai isä. Luin taannoin perheille suunnatusta lehdestä kuinka vanhemmat valehtelevat toisille vanhemmille perheensä arjesta. Kertooko tämä väsymyksestä? Kiireestä? Välinpitämättömyydestä? Siitä ettei todellisuus kuulu toisille eikä omia tekemisiä jakseta selitellä? Itse tiedät parhaiten mikä toimii eivätkä toiset vanhemmat sitä kuitenkaan ymmärtäisi? Ei haluta että toiset alkavat puhua selän takana pahaa vai yksinkertaisesti siitä että halutaan antaa hyvä kuva omasta perheestä?

Ehkä tiedät itsekin missä on parantamisen varaa mutta muutos on niin hitsin työläs ja hankala että helpompi luistaa ja vähän kaunistella. Kyseisen lehden kyselyyn vastanneiden mukaan 37% kaunistelee joskus perhearkea facebookissa.

”Esitän , että mies osallistuu lastenhoitoon enemmän kuin todellisuudessa. Oikeasti se istuu illat koneella. On myös tosi noloa paljastaa että iskä ei käyttänyt isäkuukautta tai ollut hoitovapaalla” tunnustaa yksi äiti.


Samaisessa kyselyssä 61% vastanneista ärsyttää muka-täydelliset vanhemmat.

Millainen sitten on se ärsyttävä ja täydellinen vanhempi?

Sekö joka tekee juuri sen asian taitavasti missä sinä olet oman lapsesi kanssa surkea? Joka saa vauvansa nukkumaan helposti klo.20.00 omaan sänkyynsä ja valmistaa vielä reippaana jääkaappiin seuraavan päivän soseet luomutuotteista, päivittää tästä kauniin kuvan järkkärillä naamakirjaan jotta tiedämme ettei hän ainakaan liioitellut. Sinä hyssyttelet naama punaisena huutavaa mukulaa puolille öin ja karjut miehen ABC:lle hakemaan lisää Tuttelia tupaan kun et ole hoksannut että viimeinen meni jo. Olet niin väsynyt että nukahdat sohvalle päivävaatteissa ja manaat viimeisillä voimillasi täydelliset äidit helvettiin päivittäen statuksesi ”hitto mikä ilta, taas”. Onko toinen toista parempi? En usko. Molemmat lapset nukkuvat lopulta ja vauva saa masun täyteen.


Meidän vanhempien omaa oloa helpottaisi huomattavasti se että muistaisimme että olemme samassa veneessä. Jokaisella on ongelmia kasvattajana ja jo saman perheen sisällä lapset voivat olla hyvinkin erilaisia. Toinen tarvitsee tiukemmat rajat kuin toinen. Toisella paketti leviää oitis jos arki ei ole todella tarkkaan strukturoitua ja selvät pelisäännöt ohjaamassa arkea kun taas toisessa perheessä luovitaan hetkessä ja se sopii kaikille. Ulkopuolisen silmään toisen tyyli voi näyttää ihmeelliseltä.


Kyselyyn vastanneista eräs vanhempi kirjoitti että” Suorittaja-äidit ärsyttävät, kaikki on niin täydellista hampaat irvessä”. Mielestäni täydellinen selitys tähän tuli kommentissa ”Tulee itselle epäkelpo olo äitinä”. Vertaamme siis toisia itseemme emmekä jaksa muistaa että olemme tosiaan erilaisia ja toimimme eri tavoin.


Toisen silmissä suorittaja-äiti ei omasta mielestään varmasti ole ns. suorittaja-äiti vaan oma itsensä joka nauttii touhuamisesta ja tekemisestä mikä taas ehkä tälle kyseiselle kommentoijalle ei ole luontevaa vaan enemmänkin velvoite. Itse olen törmännyt usein tilanteeseen jossa minulle tulee tunne että jos nyt avaan suuni niin tuo toinen äiti ajattelee että ”mikä tuokin luulee olevansa, parempi äiti vissiin” vaikken todellakaan asialla tarkoittaisi että toisten äitien kuuluisi toimia minun tavallani.


Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi se kun halusimme ehdottomasti Eetun kanssa toimia niin että kun esikoisemme Lilja syntyy niin hän nukkuu ekasta yöstä alkaen omassa sängyssään. No odotettavissa oli että kuulisimme kommentteja ”joo niin mekin aateltiin että tehdään näin ja noin mutta kuulkaas kun arki koettaa niin unohtuu moiset pilvilinnat nopeasti”. Me kuitenkin pidimme päämme asian suhteen vaikkei se helppoa ollutkaan. Tytön makkari ei ole ihan omamme vieressä ja käytössä oli itkuhälyt jotta ylihuolehtivan äidin ei tarvinnut vähän väliä ravata tarkistamassa kuuluiko tosiaan jotain vai ei. Jos vauva olisi nukkunut samassa huoneessa niin en olisi osannut nukkua lainkaan. Olen todella herkkäuninen, siis TODELLA herkkäuninen.

Tätähän kaikki toiset vanhemmat eivät tietenkään tiedä tai käsitä mutta siinä suurin syy miksi näin toimimme eikä se että se olisi jokin sulka hatussani. Meille myös perhepeti olisi jo käytännön syistä täysin mahdoton ajatus koska mies pyörii unissaan eikä herää vaikka pudottaisi minut sängystä, saati sitten jos kierisi pienen vauvan päälle. Lastenohjaajaopinnoissa myös puhuttiin melko paljon perhepedistä ja niillä tiedoilla en edes uskaltaisi, varsinkaan Ellin kanssa kokemamme jälkeen. En silti kritisoi heitä joille se sopii vaikka tiedostan hyvin että tästäkin lauseesta moni vanhempi meinaa ottaa itseensä, älkää suotta. On olemassa jaettu tieto ja sitä saa käyttää tai olla käyttämättä. Jonkun mielestä monet suositukset ovat huuhaata vaikka ne olisivat tutkimuksien tuloksia mutta meillä on oikeus omaan mielipiteeseen ja toimimme niiden pohjalta omaan tilanteeseemme parhaimmaksi kokemallamme tavalla. Usein asia näyttääkin olevan niin että he jotka suosituksia kuuntelevat saavat eniten lokaa niskaan koska leimautuvat helposti kukkahattutädeiksi joilla ei ole omia ajatuksia lainkaan eivätkä he osaa käyttää maalaisjärkeä. Kysynkin kuinka se on keltään pois kuinka toisessa perheessä toimitaan tai ei toimita?


Lilja valvoi 3kk-6kk välisen ajan 24/7 niin ettei nukkunut kertaakaan yli 1h putkeen. Ymmärrän hyvin että ulkopuolinen ajattelee oitis että no eikö olisi ollut helpompaa ottaa tyttö viereen kun joka kerran nousta ylös ja kävellä toiseen huoneeseen. Tavallaan, mutta silloin en olisi nukkunut edes sitä puolta tuntia heräilyjen välissä, joku toinen ehkä olisi mutten minä. Liljalla oli myös refluksi joten imettäminen piti aina tehdä pystyasennossa ja jouduimme taiteilemaan myös yöllä erilaisten tippojen kanssa jotka auttoivat vatsanpuruihin. Usko tai elä mutta sen 3kk:n valvomisen aikana kokeiltiin kaikkea mahdollista.


Nyt isi ja äiti lähtevät todennäköisesti olohuoneeseen sänkynsä kanssa jotta tuleva vauva saa oman huoneen heti alusta saakka, pääosin samasta syystä. Saa toinen piereskellä rauhassa eikä äiti ole kärppänä paikalla tuijottamassa, ehkä. Muistan kun Ellin siirtoa kotiin mietittiin ja mainitsin blogissa että Elli on otettava meidän huoneeseen. Samassa lauseessa kerroin ettei Lilja ollut saanut koskaan nukkua meidän huoneessa. Eikö joku imbesilli silloinkin vetänyt asian niin että Lilja on meille selvästi vähemmän tärkeä lapsi. Tähän en voinut muuta todeta kuin että jos et tiedä niin pliis älä tuomitse. Ellillä nyt olisi sattumoisin ollut mukana saturaatiolaitteet ja happimaskit sun muut joita olisi pitänyt vahtia käytännössä kokoajan joten siksipä silloin olisi nukkumiset jouduttu miettimään siltä kannalta että vanhemmat nukkuu jos nukkuvat mutta tyttö pidetään hengissä. Koetan itsekin muistaa aina sen että asiat eivät aina todellakaan ole niin mustavalkoisia kun miltä ne ulkopuolisen silmiin näyttävät. Jos joku viisi vuotias kulkee vaipoissa ei kysymys aina ole vanhempien saamattomuudesta tai jos lapsi kiukuttelee kaupassa niin ei se aina kerro löyhästä kasvatuksesta.


Voin myöntää että toisinaan arjessa on helpompi mennä sieltä mistä aita on matalin, onneksi en kuitenkaan aina lähde tälle tielle. Joskus äiti on väsynyt ja lapsi käyttää sitä armotta hyväkseen, olkoot niin? Toisaalta jokainen vanhempi tietää että aina ei jaksa pitää kiinni sovitusta niin miksi valehdella?


Meillä toki auttaa kun arjessa on kaksi tasavertaista vanhempaa, toki isä on päivät töissä. Mielestäni oli järkyttävää lukea että kyselyyn vastanneista jopa 39% komentaa lasta vain, jotta muut aikuiset pitävät hyvänä vanhempana. Mitä?! Ihanko oikeasti? Itselläni on lähinnä päinvastoin. Tuntuu että jätän herkemmin kieltämättä julkisilla paikoilla jotta en ruokkisi lapsen hermokohtausta. Tällainen tilanne saattaisi olla esimerkiksi sellainen että ollaan jossain kylässä niin annan lapsen herkemmin syödä enemmän tarjolla olevia herkkuja jotta en joudu käsittelemään kiukkukohtausta ”nyt riittää”- jälkeen vaikka kotona rajoittaisin herkuttelua herkemmin ja suuttumus olisi helpommin käsiteltävissä, siis minun kannaltani. Kylässä saatan toimia jopa niin että vaikka olen kieltänyt jotain ja lapsi tekee silti niin ”en muka huomaa”. Eikö ole aika huvittavaa? Teettekö te koskaan näin? Ihan naurattaa oma käytökseni mutta annan itselleni luvan olla inhimillinen ihminen.



Tiedostan omasta mielestäni melko hyvin omat heikouteni äitinä, asiat joissa toivoisin toimivani toisin. Varsinkin raskaana ollessani olen huomannut että pinnani ei ole niin pitkä kun aiemmin. Sanon kerran rauhallisesti asiasta mutta liian usein jo toisella kerralla volyymi nousee ja äänensävy on liian vihainen. Huomaan myös ettei se kuitenkaan edes toimi koska Eetu pysyy paljon kauemmin rauhallisena samassa tilanteessa ja tyttö tottelee paljon jouhevammin. Vai pitääkö äidin kanssa vääntää enemmän koska ollaan pääsääntöisesti päivät kahdestaan? Joka tapauksessa itseäni ärsyttää kun lähden välillä mukaan lapsen ärtymykseen vaikka tiedän että minun pitäisi pitää itseni rauhallisena jotta lapsikin rauhoittuu ja homma selviää iisimmin. Helpommin sanottu kuin tehty.


Toinen asia on se että välillä on kovin vaikeaa hyväksyä että lapsella toimimiseen menee oma aikansa vaikka minulla se sujuisi käden käänteessä. Maltti olisi valttia tässäkin asiassa ja hoputtaminen ei auta yhtään. Olen kuitenkin oppinut ennakoimaan tilanteita melko hyvin mutta välillä turhauttaa kun yllättävä kiire iskee ja elämä on kuin hidastetussa elokuvassa.


Kun Lilja oli pieni ja alkoi olla aika antaa hänen opetella itsenäistä ruokailua niin olin ihan yllättynyt miksi se oli minulle niin vaikeaa. Jo ammattini puolesta tiedän että lapsi ei opi jos ei saa yrittää. Kuitenkin minua ärsytti sotku ja epäsiisteys mitä siitä opettelusta syntyi, myönnetään. Lilja on aina syönyt kuitenkin verraten siististi eikä siis sotke ruoalla tai esimerkiksi heittele tai murustele huvikseen vaikka se ihan normaalia olisikin mutta silti, silti se oli minulle vaikeaa. Olen myös tarkka vaatteista että ne ovat aina putipuhtaat. Pienikin lika hihansuussa niin paita menee vaihtoon vaikka oltaisiin kotona kahdestaan. Toisinsanoen ei haittaa vaikka paita olisi täynnä kastiketta koska se olisi kuitenkin mennyt pesuun mutta silti löysin itseni usein herkästi syöttämästä jotta päästäisiin ruokailusta siistimmin ja nopeammin vaikka mihinkään ei edes olisi kiire. Typerää, väärin mutta myönnettäkööt. Aika hyvin olen tästäkin koettanut itseäni ulos kasvattaa.


Mitäs mörköjä vielä toisin julki arjestamme..hmm. Kyselyn mukaan vastanneista 61% on kaunistellut aikaa, jonka lapset katsovat telkkaria. BINGO! En ehkä ole kaunistellut mutta koen huonoa omaatuntoa siitä että meillä kyllä Teletapit tai Titinallet pyörivät ruudussa harva se päivä. Lilja tykkää niin kovasti, ei siis ole pakkopullaa todellakaan, koetan itselleni selitellä.

Koetan myös lievittää omaa tv-morkkistani niin että kannan Liljalle tv:n eteen leluja esim dublolaatikon jotta hän edes leikkisi samalla eikä vain tuijottaisi Titiä ja tanssisi mukana. Jos aamulla on hurahtanut aikaa Titimaailmassa niin äidin omantunnon vuoksi viimeistään kiiruhdetaan ulos puistoon.

Totuus on kuitenkin se että tv on meillä hyvä lapsenvahti silloin kun äidin on tehtävä jotain mihin Liljaa en juuri silloin jaksaisi tai pysty ottamaan mukaan. Esimerkiksi pyykkäys, ruoanlaitto jne. Joskus toki näitäkin tehdään yhdessä mutta kiireessä ei ja jos leikki ei luista niin helposti tulee laitettua dvd pyörimään toviksi. Tässä on myös yksi asia joka ei mennyt niin kuin suunniteltiin. Ennen esikoisen syntymää ajattelin että koko tv:n voisi heivata vauva- ja taaperovuosiksi mutta toisin kävi. Itse en tv:tä katso juuri lainkaan mutta nuo Liljan parit ohjelmat siellä pyörii.


Toinen mikä ei mennyt suunnitelmien mukaan oli vauvan ruokien itse tekeminen. Tässä mentiin sieltä mistä aita oli matalin eli ostettiin kaupasta. Välillä koetin tehdä itse mutta Liljapa sylki ne pois ja vaati kaupan ruokaa, kiitti vaan, heh. Täytyy katsoa jos tulevan murusen kanssa jaksan tehdä itse niin sitten teen. Jos en jaksa niin en aio ottaa stressiä vaan ostan kaupasta. Toisaalta teen meidän toistenkin ruoat itse alusta alkaen niin tuntuu väärältä ostaa vauvan ruoat valmiina purkissa. Saa nähdä. Kaikesta sitä huonoa omatuntoa pitääkin kehittää! Ruoasta tuli mieleen että samaisen kyselyn mukaan 4% on lavastanut lasten kanssa leipomista facebookkiin! Se oli jo mielestäni aika huvittavaa, hih. En ole lavastanut, oletko sinä? Miksi?


Joskus joudumme myös huvittaviin tilanteisiin kasvatusasioissa. Saatamme esimerkiksi Eetun kanssa katsoa Liljaa ja sitten toisiamme ikäänkuin kysyäksemme ”mitäs tässä pitäisi tehdä?”

Nyt kirjoittaessani tätä postausta Eetu tuli Liljan huoneen ovelta hiljaa nauraen ja kertoi että oli huomannut kun Lilja oli koettanut saada piirustuspaperia lipastonsa laatikosta mutta kun ei ollut onnistunut niin oli mennyt piirtämään vaatekaapin sisälle oveen. Eetua alkoi naurattaa tilanne niin kamalasti ettei voinut mennä ”jämeränä komentamaan” ja kertomaan kuinka kuuluu toimia vaan tuli toiseen huoneeseen nauramaan. Kaikkea nuo lapset keksiikin.


Eikö kaikilla meillä ole kuitenkin oikeus virheisiin ja ajoittaiseen lepsuiluun vanhempana? Mielestäni sitä kutsutaan arjeksi. Jos se ei ole pois esimerkiksi turvallisuudesta niin ei kai se voi kovin vaarallista olla? Johtaako lepsuilu siihen että aletaan elää kuin lehmät pellolla? Sitäkö on vapaa kasvatus? Olisiko vanhanajan kotiaresti, karkkipäivän poisto ja Koivuniemen herra kuitenkin toimivampi tapa pitää mukulat ojennuksessa ja kuri talossa? Minun mielestäni ei.


Oma lapsuus avaimena vanhemmuuteen?


Kun olin lapsi niin meillä oli ehkä sellainen niin kutsuttu vapaa kasvatus. Näin aikuisena minusta tuntuu että olin vanhempieni kanssa aikalailla kaveria. Kunnioitin kyllä vanhempiani mutta en nää että heillä olisi ollut sen suurempaa auktoriteettia perhehierarkiassamme. Asioista puhuttiin avoimesti ja pelisäännöistä sovittiin. Sen haluan siirtää omaan perhearkeeni että asioista voi aina puhua eikä vanhempi vain määrää asioita niin tai näin koska on isä tai äiti. Silloin oppi jää mielestäni puolitiehen. Lapsi oppii kun tietää miksi tai ainakin edellytykset oppimiseen ovat paremmat.

Oman mielipiteen sai sanoa ja sitten keskusteltiin kuinka toimitaan ja miksi. Muistan kuitenkin että sain aika usein tahtoni läpi eikä meillä ollut mitään suurempia rangaistusmetodeja käytössä, en kyllä näe että olisi ollut tarpeenkaan.

Sain aikalailla tulla ja mennä teininä, kaikille tämä tyyli ei tietenkään sovi. Lapset ja nuoret ovat aina yksilöitä ja perheet erilaisia. Jokaisella on kuitenkin oikeus tietää mitä häneltä odotetaan ja mikä on hyvää käytöstä ja mikä taas ei.


Tiesin aina että jos jotain sattuu tai haluaisin jostain puhua niin koti olisi aina se paikka. Toisaalta muistan kokeneeni myös ajoittain turvattomuutta koska rajoja ei hirveämmin ollut. Ei tarkkoja kotiintuloaikoja tai kotitöitä. Kavereilla oli osittain mielestäni todella tiukat säännöt ja kaverini taas ihailivat minun "rentoja vanhempiani". Kaverieni oli tehtävä tuo ja tuo kotityö ennenkuin sai lähteä omiin juttuihin kaverin luo. Nyt itse vanhempana ajattelen että se oli oikein fiksusti toimittu noilta vanhemmilta. Kyse oli kuitenkin ihan perus kotitöistä kuten oman huoneen siivous tai roskapussin vienti ennen kaverin luo lähtöä.

Viikkorahaa sain kun oma huone pysyi kunnossa, se oli ihan kätevä juttu. Toisaalta sain puhuttua viikorahan itselleni vaikkei huone ollutkaan ihan tip top. Siksi tuo systeemi ei ollut kovin pitkäkestoinen. Itse toivon että jaksan vanhempana olla määrätietoisempi.


Toisten vanhemmat saattoivat päättää jopa lastensa harrastuksista, siinä mennään mielestäni jo liian pitkälle. Miksi lapsen tulisi toteuttaa oman vanhempansa saavuttamattomia haaveita? Eikö lapsi saa itse päättää edes mikä kiinnostaa ja mikä ei? Sama jatkui jopa yläasteen jälkeen. Jotkut vanhemmat olivat päättäneet että ”meidän Liisa menee lukioon”. Liisapa olisi halunnut amikseen ja kouluarvosanoissahan se näkyi. Tai sitten koulu käytiin miellyttämismielessä kunnialla läpi mutta kun Liisa täytti 18 niin vanhemmat olivat ihmeissään kun ”äidin tyttö” lähti kotikolosta niin kauas kun pippuri kasvaa. Moni kaverini alkoi elää teinivuosiaan täysi-ikäisyyden ylitettyään koska kotona oli pitänyt elää nuhteessa ja pelossa, virheisiin ei ollut varaa. Tietenkään asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Joskus rajojen puute ja sitä kautta turvattomuus johtaa hyvinkin vaikeisiin ongelmiin. Tähän törmätään jo päiväkodissa joten miksipä se ei näkyisi myös nuorisossa.


Muistan kun oudoksuin sitä että joidenkin kaverieni vanhemmat rangaitsivat jopa fyysisesti lapsiaan. Se oli minusta kammottavaa ja väärin, on vieläkin. Olin jo silloin sitä mieltä että se että lapsi pelkää vanhempiaan ja toimii siksi tietyllä, toivotulla tavalla ei ole tervettä kasvatusta. Siinä auktoriteettia käytetään kyllä armotta väärin eikä kyse ole vanhemman kunnioituksesta vaan silkasta pelosta.

Lapsena todella luulin että kaverit vitsailivat kun olivat hakemassa itse oksaa piiskaamistarkoitukseen, jestas kun olin järkyttynyt kun sain tietää että heidän vanhempansa todella löivät omia lapsiaan tuolla risulla! Uskon etten olisi kunnioittanut vanhempiani jos he olisivat tieten tahtoen halunneet satuttaa minua tai siskojani, en ainakaan olisi siitä mitään oppinut. Lapsillahan on tapana puolustella hamaan tappiin saakka omia vanhempiaan ja usein kuuleekin että ”olin sen ansainnut” mikä ei kyllä pidä paikkaansa missään nimessä. Mitä lapsi esimerkiksi oppii siitä jos on satuttanut kaveriaan ja vanhempi rankaisee tällaisesta käytöksestä myös satuttamalla? Sen että satuttaminen sattuu? No shit, ehkä hän tietää sen ilmankin.


Muistan yhden ainoan kerran kun äiti nappasi minua tukasta kiinni ja vei omaan huoneeseeni, olin muistaakseni kiusannut siskoani jollain tapaa. Itkin hyvin lyhyen hetken omassa huoneessani ja olin ymmälläni äitini käytöksestä. Hetken kuluttua huoneeseeni kipitti itkevä äiti joka pyysi sydämensä pohjasta anteeksi käytöstään ja selitti että oli ollut todella ajattelematon ja typerä noin käyttäytyessään. Hän sanoi ettei toista saa satuttaa vaikka olisi kuinka vihainen, en minä enkä äitikään. Äiti pyysi anteeksi minulta ja sitten minä menin pyytämään anteeksi siskoltani omia hölmöilyjäni.


Eetun kanssa olemme puhuneet kasvatusasioista, kuinka omassa lapsuudessamme on toimittu ja mitä mieltä olemme niistä asioista. Eetulla on ollut tiukempi kuri ja teoilla seuraukset. Liekkö vaikuttaa se onko perheessä kolme poikaa vai kolme tyttöä? Me olemme kuitenkin hyvin samoilla linjoilla näistä asioista, rajoja pitää olla mutta kärpäsestä ei tarvitse tehdä härkästä. Arjesta ei tarvitse tehdä sääntöjen viidakkoa. Rajoilla luodaan turvallisuutta ja luottamusta, pyrimme avoimeen vuorovaikutukseen joka toivottavasti näkyy läpi lastemme elämän heidän kasvaessaan nuoriksi ja aikuisiksi. Pelisääntöjä kuuluu olla mutta niille on oltava perustelut. Perusteluksi ei riitä että koska iskä sanoo tai äiti tahtoo. Jo tuon 2v:n kanssa on hyväksi havaittu että olemme samalla rintamalla mieheni kanssa, kun äidin käämit palaa niin iskä hyppää lennosta apuun.



Koko kylä kasvattaa vai miten se menikään+


Ollessani lapsi oli aivan luontevaa että muksut tyrkättiin naapurin hoiviin omien asioiden hoitamisen ajaksi, puistossa komennettiin toisten lapsia siinä missä omiakin jos oli tarvetta, kiellettiin ja kehuttiin, kyseltiin ja puhuttiin myös ventovieraiden kanssa. Naapurit tunnettiin ja touhuttiin porukassa. Illalla laskettiin päät että ainakin omat oli kasassa. Onko se sitten nykyajan kiire ja suorittamisen aikakausi kun naapurit eivät edes tervehdi aina toisiaan, puhumattakaan että uskaltaisi kysyä apua johonkin asiaan tai kysyä jotain...en tiedä. Työn perässä muutetaan pitkiäkin matkoja ja sukulaiset saattavat olla kaukana. Ehkä aiemmin suvun kanssa asuttiin yleisemmin lähekkäin ja apu oli lähellä? Arki on nykyään haasteellista niin monella eri tavalla, oli se kyllä sitä varmaan ennenkin mutta toisella tapaa.


Jos erehdyt ojentamaan toisten lapsia niin ”kuka sinäkin luulet olevasi”? Tänä päivänä on varmasti tosiaan niin monta erilaista kasvatustapaa kuin on kasvattajaakin ettei uskalleta puuttua vaikka toisinaan ehkä syytä olisikin. Otetaanko asiat myös herkästi liian henkilökohtaisesti?


Olen useamman kerran kyllä itsekin katsonut kieroon kun lapsia ei kielletä lainkaan juuri esimerkiksi puistossa. On sitten todella kurjaa jos oma lapsi alkaa tehdä perässä ja komennat häntä. Lapsen on vaikeaa käsittää että vieressä olevat lapset saavat heittää vaikkapa lumipalloja mutta itse ei saa. Jos tilanne on sellainen että oma lapseni on ”vaaravyöhykkeellä” niin olen ottanut sen riskin että saan jupinaa niskaani kun puutun tilanteeseen. Tällaisia tilanteita ovat olleet esimerkiksi kun on heitetty hiekkaa hiekkalaatikolla toisten päälle tai ropisteltu kiviä liukumäkeen niin että seuraavan laskijan vaatteet ovat taatusti rei`illä. Yleensä olen saanut vaan oudoksuvan mulkaisun osakseni tai sitten äiti on herännyt omista ajatuksistaan ja todennut ”joo ei saa noin tehdä” ja puuttunut myös käytökseen. Minusta on mielenkiintoista keskustella ystävien kanssa teemalla ”kuinka teille tehdään” ja bongata sieltä hyviä vinkkejä omaan arkeen ja toisaalta taas huomata kuinka erilaisia lapsia onkaan. Ystävän pitää vain olla todella läheinen että tiedät hänen ymmärtävän ettet arvostele tai väheksy hänen tapaansa vaikka itse toimisit toisin. Hyvä ystävä pystyy myös kysymään sinulta neuvoa tai purkamaan omaa huoltaan avoimesti, vastavuoroisesti.


Päiväkoti-ja koulumaailmassa kasvatusasiat varmasti puhututtavat paljon. Ongelmat ovat pitkälti opettajissa, hoitotädeissä muttei omassa kullanmurussa? Niinkö? Jotkut lapset eivät kertakaikkiaan voi käsittää että on olemassa yleisiä sääntöjä ja sopimuksia kuinka esimerkiksi koulussa käyttäydytään. Kuinka joku julkeaa komentaa tai asetella rangaistuksia kun ”saan mä kotonakin” näin tehdä. Siinä sitä ollaankin kun on toista kymmentä lasta joille pitäisi olla samat säännöt mutta jokaisella on taustalla erilaiset kasvatustaustat. Vanhemmalle voi herkästi tulla tunne että ”taas meidän lasta syytetään” tai että ”meidän lapsi jää kyllä toisten jalkoihin”.

Näissäkin voi joskus olla huvittavia tilanteita. Äitini joutui sellaisen eteen kun pikkusiskoni oli ekalla luokalla. Vanhempainillassa äidilleni sanottiin että muuten menee oikein hyvin mutta meillä on vähän vaikeita tilanteita kun Ronja haluaisi kokoajan halailla noita poikia ja pojat ovat vähän kummissaan tilanteesta ja jotkut ihan pelkäävät. Parin vuoden päästä he tietenkin ovat jo ihan tohkeissaan moisesta mutta nyt tytöt on vielä vähän yöks ja kääks. Mitäpä siinä sitten äiti tekee?


Lapsella voi myös olla ihan erilainen rooli ryhmässä kuin kotona, onhan aikuisellakin oma roolinsa esimerkiksi työpaikalla. Olen törmännyt myös siihen selitykseen että päiväkodissa/koulussa on niin paljon sääntöjä että kotona saa olla sitten vapaammin. Logiikka kai siinäkin.

Päiväkotitätien pitäisi olla puuttumatta mihinkään mutta silti hoitaa kaikki? Isot päiväkotiryhmät eivät varmasti helpota työntekijöiden suurta vastuuta lapsista. Muistakaa vanhemmat että te olette juuri niitä ihmisiä jotka voivat vaatia muutosta tähänkin epäkohtaan.


Tunnetko piston rinnassasi kun TAAS se on se sinun kullannuppusi joka notkuu viimeisenä aitaan nojaillen vähää vaille viisi päiväkodin pihassa? Samaan aikaan jonkun laivalla töissä olevan yksinhuoltajan lapsi on viiko putkeen hoidossa ja sitten toisen kotona. Kolmas äiti kokee syyllisyyttä tunnin jumppatrenistä vaikka on päivät lapsen kanssa kotona jottei häntä tarvitsisi laittaa päivöhoitoon kodin ulkopuolelle. Kaikki on siis niin suhteellista mutta huono omatunto on helppo hankkia asiasta kuin asiasta. Itse ajattelen että jos lapsiin ja vanhemmuuteen liittyvissä asioissa et halua loukata ketään niin parasta on pitää suu täysin kiinni. Itselleni luontevampaa tosin on ajatella että jos minä yleisesti ottaen puhun asioista tai omista kokemuksistani niin ei sen pitäisi olla ketään kohtaan henkilökohtainen loukkaus ja se miten asian ottaa ei ole minun päätettävissäni. En minäkään esimerkiksi voi loukkaantua siitä jos joku kirjoittaa yleisesti kummaksuvansa ihmisiä jotka eivät anna lapsen nukkua vieressä vaan hennovat jättää pienen raasun yksin nukkumaan. Voisin toki loukkaantua ja potea huono äiti-fiilistä asian suhteen mutta kun tiedän miksi itse haluan omalla tavallani toimia niin siihen ei ole syytä. Joskus tietenkin ”osuu ja uppoaa” jos kyseessä on asia joka itselle vaikea. Silloin kuitenkin pyrin mieluummin kääntämään asian niin että ”onpas hieno juttu että tuolla onnistuu, täytyypäs kysäistä tarkemmin kuinka hän sen tekee”. Tai sitten vain muistutella että ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia, kaikki ei sovi kaikille.


Vanhat hyvät ajat?


Tuossa vertasin omaa lapsuuttani ja tätä päivää kasvatuksen näkökulmasta. Olen kuitenkin sitä mieltä että kasvatuksen tulee muuttua ja kehittyä ajan mukana ja vanhemmuuden tukeminen on avainsana. Vanhemmuuden vaatimukset ovat kuitenkin jo erilaiset kuin ennen.

Advice to a Wife -kirjassa vuodelta 1877 äitejä varoitettiin imettämästä liian pitkään. Imetyksen jatkuminen 9 kuukauden iän jälkeen uhkaisi vauvaa aivosairaus ja äitiä sokeutuminen.

Ennen vanhaan uskottiin että koliikki johtui äkäisistä äideistä, voi äitiparkoja.

Vauvan turvonneisiin ikeniin ei enää tänä päivänä suositella iilimatoja eikä viskillä valelua, tiedetään että jopa teelusikallinen väkevää alkoholia voi myrkyttää vauvan.

Sääntöjä laativat ennen vanhaan usein miehet ja esimerkiksi äidinvaisto teilattiin täysin. Oletko kuullut ajatuksesta että vauvan itku vain vahvistaa lapsen luonteen lujuutta ja keuhkoja? Onneksi se on mennyttä ajattelua. Vauvat saatettiin hiljentää ”hiljennyssiirapilla” joka sisälsi oopiumia eli huumetta joka taatusti pisti kyllä nukuttamaan mutta ei ehkä ollut kovin terveellinen vaihtoehto syliin ottamiselle. Syliin ottaminen tekisi lapsesta heikon ja saisit huolehtia hänestä aina. Mummoni kertoi että puolivuotiaalle saatettiin antaa mustaa kahvia vaikka joidenkin mukaan kahvista tuli lapselle ”musta pää”. Sitten ihmeteltiin kun vauva itki kuin syötävä, taisi olla vatsa kipeä?

Aikoinaan lasten tehtävä oli auttaa vanhempia työnteossa ja huolehtia vanhemmistaan vanhuusaikana. Lapsi oli usein seuraus avioliitosta, nykyään lapsi on toivottu. Ehkä siksi lasta arvostetaan enemmän. Lapsia on myös perheessä yleisesti ottaen vähemmän kuin ennen jolloin lapsella on enemän sananvaltaa perheessä? Lapselle on enemmän aikaa?




Kehuja ja kieltoja


Koetan aina muistaa kehua enemmän kuin kieltää. Yritän myös muistaa aina selittää miksi jotain asiaa ei saanut tehdä ja näyttää konkreettisesti kuinka olisi kuulunut toimia. Pidän myös aina mielessäni että lapsi ei ole tuhma vaan teko. En esimerkiksi koskaan hauku Liljaa tuhmaksi tai typeräksi. Toimivimmaksi kasvatustyyliksi on ihan yleisesti havaittu lapsilähtöinen kasvatustyyli jossa lapselle asetetaan rajoja mutta osoitetaan myös rakkautta. Tästä sanonta ”rajat ovat rakkautta”. Täytyy muistaa että lapsilähtöinen ja lapsijohtoinen kasvatustyyli ovat asia erikseen. Tämä on asia joka esimerkiksi tällaisen kohta 2v. uhmaikäisen ”minä itse, ei, ei, ei ,ei”-tytön äidin on syytä pitää mielessä. Kun lapsi kasvaa niin häneltä voidaan alkaa vaatia enemmän. Nyt jo huomaan että tuon 2v kanssa voi jo hiukan neuvotella ja tehdä vaihtokauppaa asioilla. Voin antaa arkisissa asioissa vaihtoehtoja esimerkiksi haluatko syödä ompun vai päärynän?


Äitinä minun tehtäväni on että lapsi uskaltaa pyytää minulta apua oppiakseen ja minä tuen häntä siinä tehtävässä vaikka aina kaikki ei onnistuisikaan. Kun Lilja on koettanut saada sitä kumpparia jalkaan 28 kertaa niin kyllä siinä alkaa jo äitinkin posket punoittamaan mutta kun ”mää ite haluun laittaa”. Koetan selvitä tilanteesta sukkelammin pienellä ohjauksella mutta kun olen väsynyt niin kenkä vetäistään äidin toimesta jalkaan ja itkuhan siinä tulee ja sitten äidillä huono mieli kun en nyt vain muka jaksanut odottaa vaikka toinen niin hienosti yritti.


Huomaan monesti sanovani Liljalle esimerkiksi että ”sinä saat olla äkäinen mutta sinä et saa heittää lelua tai se menee rikki”. Mielestäni on tärkeää että tunteet saa näyttää mutta minä opetan kuinka saa käyttäytyä. Ja kyllä, helpommin sanottu kuin tehty mutta äitikin oppii halutessaan. Kaiken ei aina tarvitse olla kivaa ja tyhmiäkin asioita tehdään. Illalla nukutaan ja joskus sadetakki vaan on laitettava päälle kun äiti sanoo. Äiti kyllä muistaa kertoa että miksi, että aamulla jaksetaan lähteä kirjastoon ja ettei vaatteet mene ihan märiksi.


Olen myös sitä mieltä että liika kehuminenkin voi olla pahasta. Jos arkisista asioista kehutaan taukoamatta niin lapsi saattaa alkaa ajatella että vastaako hän vanhempiensa toiveita? Pitääkö aina siis olla reipas ja hyvä, pärjätä ja kyetä? Tietenkin pienistä jutuista on hyvä kehua välillä, tietenkin. Lapsi kuitenkin myös aistii ylpeyden ja aidon kiinnostuksen äidin ja isän ilmeistä ja eleistä, äänensävystäkin. Jos lasta kehutaan taukoamatta niin kuinka hän selviytyy epäonnistumisen hetkellä esimerkiksi ollessaan yksin? Osaako hän esimerkiksi hävitä pelissä toiselle lapselle? Saada huonompia arvosanoja kuin kaveri?


Mielestäni vanhempi on hyvä vanhempi jos hän on aidosti kiinnostunut lapsestaan, tämän tekemisistä ja elämästä. Vanhempi toimii parhaalla katsomallaan tavalla ja jos omat voimavarat eivät riitä hän uskaltaa sanoa sen ääneen ja hakea tukea itselleen ja lapselleen jotta asiat saadaan kuntoon. Hyvä vanhempi tietää ettei kukaan ole täydellinen, ei lapsi eikä vanhempi itse. Hyvä vanhempi tukee ja rohkaisee ja ottaa lapsen huomioon yksilönä. Hyvä vanhempi saa olla väsynyt ja huonolla tuulella lapsenkin seurassa mutta muistaa silti huolehtia lapsen perustarpeista ja näyttää että välittää. Lapsi ei saa kokea syyllisyyttä vanhemman ongelmista. Eikö?


Kerro ihmeessä oman arkesi mörkö, missä teillä luistetaan? Mistä koet huonoa omatuntoa?



helistin.jpg