Blogeissa kiertää hauska haaste, ”11 asiaa minusta. ”

Ajattelin että myös minä voisin kertoa 11 asiaa itsestäni joita et ehkä tiennyt?


1. Kärsin klaustrofobiasta eli suljetun paikan kammosta.


Olen kärsinyt siitä niin kauan kuin muistan ja miettinyt mistä se on kehkeytynyt. Jäin pienenä useamman kerran jumiin hissiin ja uskon että mahdollisesti nuo kokemukset ovat tämän inhottavan asian takana. Tuo pelko näkyy minulla selkeimmin siinä etten käytä hissiä. Eksäni kanssa koetimme päästä tuosta pelostani eroon niin että menimme hissillä ylös ja alas kymmeniä kertoja yhdessä. Teimme sen samalla hissillä mihin olin lapsena jäänyt jumiin. Tuosta syystä uskallan nykyään käyttää hissiä jos olen siellä jonkun läheisen kanssa. Tosin jos hissi on kovin ahdistavan näköinen (täysin umpinainen, pieni, natisee tai tosi vanhan näköinen) niin minua ei siihen saa.

Pelkoni näkyy myös siinä että katson tarkaan millaiset lukot ovat wc:issä joita käytän. Joskus otan mieluummin riskin että tulen yllätetyksi ja jätän oven lukitsematta. Kokeilen minulle uutta lukkoa useamman kerran ennen kuin suljen oven. Muistan myös monet huoltsikat siitä millainen vessa siellä on.

Muistan että ainakin teininä jäin vessaan jumiin niin että olin lukinnut oven niin kahva jäikin käteeni wc:n sisäpuolella. Joskus myös lukko vain pyöri ympäri kun koetin sitä avata.

Kammo näkyy myös ahtaissa paikoissa jos minusta tosiaan tuntuu etten pääse jostain paikasta pois vaikka haluaisin. Minua ei saisi esimerkiksi sukeltelemaan mihinkään onkaloihin jos en tiedä täysin mistä noustaan pintaan tai jos esimerkiksi edessä ja takana olisi toinen sukeltaja estämässä vapaan kulkuni. Joskus tukala olo on meinannut tulla esimerkiksi linja-autossa mutta kun mietin että pääsen kyllä halutessani ulos niin tunne menee ohi. Joskus minua ahdistaa esimerkiksi vieraan kuskin autossa takapenkillä mutta tiedän että oven saa auki kahvasta ja hätätilanteessa vaikka hyppään ulos kyydistä.

Tuossa tilanteessa syke kiihtyy, hikoiluttaa, kasvot alkavat punoittaa, tärisen ja olen valmis tekemään ihan mitä vaan että pääsen tilanteesta pois.


2. Kun menin seitsemännelle luokalle niin aloin ovolaktovegetaristiksi eli en syönyt kanaa, kalaa enkä muuta lihaa mutta käytin maitotuotteita ja kananmunaa.


Tämä elämänvaihe kesti 13 vuotta ja edelleenkin pidän kyllä paljon hyvin tehdyistä kasvisruoista. Jos perheessäni asuisi vain minä niin todennäköisesti en söisi edelleenkään lihaa. Nyt pidän kuitenkin paljon liharuokien kokkaamisesta ja… syömisestä! Tykkään varsinkin thai-ruoista. Välillä teemme kotona myös koko porukalle kasvisruokaa.


3. Olen aina pelännyt ukkosta.


Pienenä koin kaksi tapahtumaa jotka todennäköisesti nostivat tuon pelon liian suureksi möröksi minulle.

Toisella kerralla jouduin keskelle järveä kovaan ukkosmyräkkään. Luulin että kuolen. Huomasin että aikuiset veneessä olivat todella aidosti peloissaan joten pelko tarttui.

Toisella kerralla olin tuttava perheemme kanssa uimarannalla kun kova ukkonen yllätti. Muut eivät piitanneet asiasta mitään eivätkä ymmärtäneet edes ajatella että minä pelkäsin todella kovasti ja jouduin vain olemaan siellä rannalla. Myös mummoni pelkää ukkosta aivan hysteerisesti, hän esimerkiksi istui pimeässä kellarissa kumpparit jalassa kun ukkonen oli kovimmillaan. Sekin ehkä ”vähän” lietsoi omaa pelkoani.

Lapsena/nuorena saatoin jopa lintsata koulusta jos ulkona näytti siltä että oli tulossa ukkonen. En nimittäin uskaltanut kävellä kouluun enkä olisi päässyt sieltä myöskään kotiin.

Elin pitkään kesäisin niin että katsoin aina taivaalle miltä keli näytti ennen kuin uskalsin lähteä esimerkiksi uimarannalle. Kotona laskimme aina äidin kanssa salamasta sekunteja jyrinään jotta tiesin kuinka kaukana ukkonen oli ja menikö se jo pois.

Nyt aikuisena en enää pelkää ukkosta noin paljoa jos olen kotonani sisällä, sähköjohdot irroitan kyllä hyvissä ajoin. Jos ukkonen on ihan päällä nin silloin pelkään. Ulos minua ei ukkosella edelleenkään saa ja mielestäni on vain ja ainoastaan typerää lähteä pihalle salamoita pällistelemään.


4. Yksi suurimmista haaveistani on päästä joskus käymään Galapagossaarilla.


Tuo monimuotoinen saariryhmä kuuluu Ecuadorille ja sijaitsee päivätasaajan molemmin puolin Tyynellä valtamerellä.

Galapagossaarilla minua kiehtoo kasvillisuus ja eläimet. Noilla saarilla voi nähdä sellaisiakin eläimiä joita ei löydy mistään muualta maailmassa. Haluaisin joskus sukeltaa/uida jättikilpikonnien kanssa.Vaikka turismilla saaduilla rahoilla tuetaan saarien ympäristöä ja asukkaiden elintasoa niin tiedostan että turismilla on myös kääntöpuolensa. Risteilyjä noille saarille tekee esimerkiksi aventura.fi


5. Saan viestejä tuonpuoleisesta, erilaisia.


Näin on ollut aina. Ensimmäinen paranormaali kokemukseni oli se kun rakas ja tärkein ystäväni, pappani, kuoli ollessani alle kouluikäinen. Hän oli kuollut uudenvuoden yönä ja viimeinen asia josta hän oli puhunut oli minä. Kun aamulla heräsin ja menin olohuoneeseen, näin äitini apeana isäni kainalossa sohvalla. Äiti sanoi ”Minun täytyy kertoa sinulle jotain”. Muistan kun totesin vain että ”tiedän kyllä että pappa on kuollut” ja palasin huoneeseeni. Äitini sanoo että tuota ihmeteltiin silloin kovasti. Pappani ei ole koskaan lähtenyt elämästäni. Aitin hänet, kuulen hänet ja haistan tupakan.

Nään etiäisiä, enneunia. Joskus kyse on seuraavan päivän karkkiostoksesta, joskus kuolemasta. Olen melko tottunut näihin mutta toisinaan ne huvittavat ja joskus myös puistattavat. Harvemmin näistä asioista kuitenkaan puhun, lähinnä miehelleni joka on melko tottunut tähän touhuun. Myös mummolleni puhun koska hänellä on samoja kykyjä.


Nykyään saan viestejä minulle aivan tuntemattomien ihmisten läheisiltä. Usein he haluavat kertoa että ovat läsnä. Osaan esimerkiksi kuvailla tälle minulle tuntemattomalle ihmiselle hänen edesmenneen läheisensä ulkonäön tai vaikkapa lempi paikan kotona. Joskus näkyyni tulee paikka tai tilanne missä hän menehtyi mutta kuitenkin aina niin että tuo ihminen tarkasti tietää kuka hänelle haluaa lohdutusta tuoda.


Suhtaudun tähän kykyyni erittäin varoen mutta joskus näyt ovat vaan yksinkertaisesti niin selkeitä että olisi haaskausta olla viemättä viestiä sitä kaipaavalle. Yksi selkeä viesti voi muuttaa paljon, tuoda suuren rauhan kaipaavalle läheiselle.


Esimerkiksi viime äitienpäivän alla eräs nainen oli murheen murtama. En tuntenut lainkaan tuota naista, kyse oli eräästä fb-ryhmän jäsenestä. Näin oitis näyn miehestä tietyissä housuissa. Nuo housut tulivat taukoamatta näkynä minulle ja miehen kasvot. En voinut olla ottamatta yhteyttä tuohon naiseen ja kysyin merkitsivätkö tällaiset housut jotain hänelle. Ne olivat kuulema ainoat housut joita hänen sairas miehensä kykeni käyttämään loppuaikoina. Näin heti perään paljon punaisia ruusuja. Nainen kertoi että miehellä oli tapana istuttaa aina äitienpäivän ruusut maahan, nyt mies teki sen minun kauttani. Nainen sai lohtua ja minä hyvän mielen. En koskaan ota yhteyttä jos näky ei ole selkeä tai siinä ei ole jotain niin konkreettista että viestin vastaanottaja ymmärtää asian jos viesti on hänelle suunnattu.


Pyynnostä näkeminen on vaikeampaa eikä se ole minulle niin mielekästä. Tiedän myös että monet joilla ei ole kokemusta tällaisesta herkkyydestä pitävät sitä huuhaana mutta niinhän se on että kaikki uusi ja tuntematon on ihmiselle helpompi kieltää. Toki myös paljon huijareita liikkuu antamassa ympäripyöreitä löpinöitä, en käsitä mitä he moisesta saavat!


6. ”Suutarin lapsella ei ole kenkiä” pitää paikkaansa myös minun kohdallani.


Olen ammatiltani lastenohjaaja ja työskennellyt myös hyvin vaativien lapsosten ja nuorten kanssa. Esimerkiksi autistiset ihmiset vaativat usein hyvin pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä niin läheisiltään kuin ohjaajaltakin. Työhakemukseen voisin kirjoittaa käsi sydämellä että olen kärsivällinen ja pitkäpinnainen, määrätietoinen mutta rauhallinen.


Äiti-todistuksessa arvosana ei olisi varmasti kovin korkea noilta kohdin. Tuntuu että välillä Liljan kanssa en jaksaisi yhtään poikki puolista sanaa enkä voi käsittää miksi jokin yksinkertainen asia ei suju aina käden käänteessä. Hoputan ja teen puolesta. Töissä on työmoodi päällä, kotona äitimoodi?


7. Vaikka olen avoin ihminen niin en pidä itseäni siltikään kovin sosiaalisena.


En nauti juuri lainkaan small talkista eikä minua sinänsä juurikaan kiinnosta esimerkiksi lähteä paikkoihin ”tutustumaan uusiin ihmisiin”. Jos olen tilanteessa jossa puhutaan minulle tärkeästä aiheesta niin en jää hiljaiseksi , enempi kuitenkin pidän sivusta seuraajan roolista ellei asia kosketa minua eritoten.

Viihdyn mielelläni kotona mieheni ja Liljan kanssa, olen ”huono lähtemään kylään”.

Minusta on toki kivaa jos kaveri käy kylässä tai välillä parannetaan maailmaa kahvilassa, en kaipaa sitä kuitenkaan koko aikaa. Olen onnellinen ystävistäni jotka taitavat ajatella samoin, vaikka näkisimme harvemmin niin juttu jatkuu siitä mihin se viimeksi jäi. Näämme koska haluamme nähdä emmekä esimerkiksi siksi että pakko nähdä kun ei oo pitkään aikaan nähty. Ymmärrämme että elämä muuttuu ja tärkeysjärjestys elämässä myös.


Toki hyvät ystävät säilyvät rinnalla myös myrskyisät ajat. Parin ystävän kanssa kehkeytynyt elämien välimatka minua harmittaa, ystävyyttä ei muistettu hoitaa lainkaan ja nyt se harmittaa. Harmittaa varmaan aina...On kulunut vuosia enkä tunne heitä enää vaikka joskus he olivat minulle kaikki kaikessa. Epe <3 Ville <3


8. Harrastin nuorempana karatea, koripalloa ja katutanssia.


Kun ensi vuosi koittaa niin aioin änkeytyä mukaan johonkin naisten korisjoukkueeseen jossa annetaan enemmän arvoa asenteelle kuin taidolle. Nenääni tuli jo koriskenkien hikinen tuoksu ja nahkaisen pallon löyhkä ihanan treenin jälkeen. En malta odottaa!


9. Mä vihaan pöllöjä.


Tai no en vihaa mutta kammoksun. Jos nään jossain kuvan oikeasta pöllöstä niin mun on katsottava muualle. Miksi sen pään pitää pyöriä ympäri?

Kun vein pikkusiskoani vuosia sitten Korkeasaareen ihailemaan eläimiä niin tajusin yht`äkkiä seisovani pöllötarhan vieressä. Oon edelleenkin varma että ne kaikki sata pallosilmää tuijotti mua. En huutanut ja juossut suotta. Eetusta tää on hauskaa. Se esimerkiksi joskus lähettää mulle kuvaviestin missä on tuijottava pöllö. Kiva saada se viesti esimerkiksi kirjastossa tai kauppajonossa.


10. Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa äidinkielestä pistettä vaille L:n. Silti mä en oo koskaan oppinut esimerkiksi mitkä kirjaimet oli konsonantteja ja mitkä vokaaleja.

Tiedän että a, e, i, u jne on niitä toisia mutta kun muistas kumpia! Jotkin asiat ei vaan mene perille.


11. Oon rakastanut kirjoittamista siitä asti kun opin sen taidon.


Ala-asteella piti kirjoittaa ympäristö-ja luonnontiedon tunnilla aine otsikolla”maailman ympäri”. Muistan että mietin oitis että on kyllä aika laaja aihe ja kysyin että kuinka pitkä se saa olla. Opettajan virhe oli vastata nauraen että ”kirjoita vaan niin pitkä kun jaksat kirjoittaa”. Kirjoitin sitten A4-kokoisen paksuhkon vihkon kokonaan ja ois juttua vielä riittänyt mutta kun takakansikin tuli rustattua täyteen ja loppui mokoma. Opettaja myönsi virheensä tehtävänannossa ja sain 10+. Tosin opettaja kysyi että tuliko mieleeni että jos jokainen olisi kirjoittanut yhtä pitkän aineen niin miten hän olisi ehtinyt tarkistaa kaikkien kirjoitukset seuraavaan tokariin. No ei se mielestäni ollut minun ongelmani mutta ymmärsin yskän.


p%C3%B6ll%C3%B6.jpg