Hautaustoimistossa


Kädet tärisivät, valuivat hiestä vaikka olivat jääkylmät. Silmiä kirveli loputon itku ja sydän tykytti, oksetti ja olo oli epätodellinen. Minun pitäisi olla tällä hetkellä vielä onnellisesti raskaana ja valita tytölleni kotiutumisvaatteita sairaalakassiin eikä hautajaiskukkia ja pientä arkkua. Laskettuun aikaan oli vajaa pari viikkoa mutta lapseni oli jo syntynyt, elänyt elämänsä ja kuollut. Pala rinnastani oli viety vain vuorokausi taaksepäin.


Huoneessa oli monia arkkuja mutta ne olivat suuria, aikuisen ihmisen kokoisia, vanhojen elämäänsä pitkään eläneiden ihmisten mittaisia, ei kilon painoisena syntyneen, 15 vuorokauden ikäisenä kuolleen kokoisia. Ei pienten lasten ole tarkoitus kuolla, se on luonnotonta. Yhtä luonnottoman sydäntä särkevää oli kun seesteisen tyyni naishenkilö nosti pöydälle eteemme pienen, valkoisen ja hyvin kauniin puuarkun. Kyyneleet virtasivat ja näin sieluni silmin rakkaan, täydellisen lapseni tuossa täydellisessä viimeisessä leposijassaan.


Tutkin arkkua pitkäänja tarkkaan. Kaiken oli oltava täydellisen kaunista ja viimeisteltyä. Eihän yksikään lanka repsottanut tai kulma ollut kolhiintunut? Olihan pehmuste joka puolelta kuohkea ja valkoinen verhoilu tahraton?

En saisi koskaan ostaa tyttärelleni balleriinamekkoja, en prinsessabarbeja tai soittorasioita. Sain laittaa hänelle valmiiksi valkean arkun ja kauniit kukkaset saattelemaan, sinne minne en vielä voi hänen kanssaan kulkea enkä sylini suojissa häntä kantaa. Sinne minne jokaisen on tie yksin kuljettava.


Tuolla huoneessa vallitsi rauha ja hiljaisuus. Kenelläkään ei ollut kiire. Saatoin kuulla kuinka työntekijän kyynel vierähti lattialle kun hän kääntyi pyyhkimään huomaamattomasti silmäkulmaansa hyllyjen välissä. Näin murheen murtaman isän raskaat askeleet, tuota pientä arkkua hän tulisi kantamaan mustan maan syliin.


Arkun valiseminen oli äärettömän raskasta mutta omalla tavallaan helpotti päästä edes yhden askeleen verran karkuun surua ja tuskaa tekemällä jotain konkreettista ja hyödyllistä. Mieheni turvallinen katse ja syli toivat lohtua kun suru ja ahdistus otti vallan. Työntekijän lohduttava katse ja kädenpuristus olivat täynnä ymmärrystä ja myötäelämisen haikeutta. Itku auttoi ja taas jaksoin hetken eteenpäin.


b_5195.jpg


Lämmintunteinen henkilökunta auttoi ja kuunteli, antoivat aikaa ja tilaa, olivat hiljaa mutta läsnä. Vastasivat kun kysyttiin, kertoivat kun epäröimme. Mieltäni helpotti kuulla että saisin laittaa arkkuun mukaan Ellille tärkeitä asioita; omat vaatteet, soittorasian ja keskostutin. Hänen ei tarvitsisi siis lähteä ihan yksin. Saimme myös laittaa arkkuun oman, pehmeän viltin jolla hän oleili keskoskaapissaan. ”Ettei hänellä olisi kylmä tammikuun pakkasissa” ajattelin. Pieniä tärkeitä asioita.


Kukkasiksi halusin kaunista, pelkistetttyä ja tyttömäistä. Fuksian värisiä gerberoita ja jotain kevyttä ja valkoista. Sydämen muotoon, ei mitään pröystäilevää vaan hillittyä ja nättiä. Kukat toivat lohtua ja herkkyyttä raskaaseen tilanteeseen. Vajaa pari vuotiaalle isosiskolle oma kimppu, samaa tyyliä.

Muistan ikuisesti kukkien tuoksun ja ajatukset joita ne herättivät. Nuo gerberat tuovat taatusti ikuisesti mieleeni ihanan Ellini. Ne ovat aina olleet lempikukkiani mutta saivat nyt aivan uuden merkityksen.


Kun arkku ja kukkaset oli valittu oli oloni raukea ja tyhjä. Helpottunut. Iso askel oli nyt takanapäin, tästä kaikesta selvitään. Askel askeleelta, itku itkulta.


IMG_1794.jpg



IMG_1793.jpg