Menetimme rakkaan toisen tyttäremme vain 15 vuorokauden iässä 18.1 2015. Menetys on siis edelleen melko tuore.

Meille on luonnollista että ns. pähkinälapsi saisi tulla Ellin jälkeen kun on tullakseen. Pähkinä tarkoittaa sisarta menetetyn lapsen jälkeen.

 

 

Uusi ihme sisälläni

 

Olen aiemmin kertonutkin että olemme aina haaveilleet isosta perheestä, lapset mahdollisimman pienellä ikäerolla. Toki viimeistään menetyksemme jälkeen oli selvää että aina kaikki ei mene suunitelmien mukaan. Sain kuitenkin lohdutusta ajatuksesta että olen tullut aiemminkin helposti raskaaksi.Liljasta muutama hassu kuukausi ja Ellistä 9kk Lilja-siskon syntymästä, apuna vain ovulaatiotestit.


Nyt emme edes kummemmin raskautta yrittäneet, surulta en sitä kummemmin edes ajatellut, ainakaan siinä määrin missä tyttöjen raskauksia. Olimme Eetun kanssa toki vakavasti puhuneet siitä olemmeko valmiita uuteen mahdolliseen raskauteen. Täytyi myös miettiä siltä kantilta ettei tulevakaan raskaus välttämättä olisi ruusuilla tanssimista kuten aiemmatkaan kaksi raskauttani. 


Varmaa oli että henkisesti raskaus tulisi ainakin olemaan vaikea kaiken kokemamme jälkeen. Olihan meillä jo kotona Lilja kohta 2 vee ja hänkin vaatii paljon aikaa, voimia ja rakkautta osakseen. 

Kun nuo kaksi rakkauden viivaa sitten 4.4 2015 testiliuskaan piirtyi, olimme varmoja että tämä lapsi on parasta mitä meille olisi tässä tilanteessa voinut tapahtua.

 

Raskaustestiä tuijottaessani olin äärettömän onnellinen, kiitollinen mutta myös huolissani.

Olin pelännyt että onko tämän raskauden vitsaus se etten ylipäätään tule enää raskaaksi, siinä ainakin olin väärässä.


Meille oli painotettu ettei trisomia-18 ole periytyvää vaan sattuman kauppaa joten meillä ei olisi sen suurempi riski siihen kuin toisillakaan pariskunnilla. Osa lääkäreistä puhui 1% mahdollisuudesta. 


Olin kuitenkin jopa liian tietoinen siitä että tuo sattuma oli kuitenkin maailmassa osunut myös samaan perheeseen toistamiseen. Olkoot prosentit mitä vain niin luku on täydet 100% kun se osuu omalla kohdalle.

Olin myös Ellin matkan kautta nähnyt niin monenlaisia erilaisten kehitysvammaisten lasten tarinoita jotka menehtyivät tai seurannut kuolemansairaiden lasten kamppailuja ja kohtaloita joihin ei juuri tavallisissa äitien vertaistukiryhmissä ollut aiemmin törmännyt. 


Olin tutustunut Ellin matkan myötä myös lukuisiin vanhempiin jotka olivat joutuneet luopumaan useammasta kuin yhdestä lapsestaan. Käsittämätöntä!

Näitä asioita ei niin vain kykene pyyhkimään pois mielestään vaikka haluaisikin. Uskon että tämä seikka on yksi niistä lukuisista asioista joita ei voi ymmärtää jos ei ole menettänyt omaa lastaan. Helppoa on toki sanoa että ”tällä lapsella on oma tie kuljettavanaan, älä anna raskauden mennä Ellin varjossa”. Näinkin ”kauniisti” minua on muistuteltu.

 

 

Mielenrauhaa ja ahdistavia ajatuksia

 

Tottakai tämä lapsi on meille tärkeä omana itsenään, hän ei arvaakaan kuinka tärkeä ja rakas! Ei hänen tehtävänään ole korvata ketään tai mitään.

Hän kyllä antaa meille jo odotusaikana iloa ja onnellisuutta, ihan vain olemalla olemassa omana itsenään. Toivottavasti hän on myös se paras muistutus siitä että kaikki voi myös mennä odotusaikana hyvin.


Vaikka kuinka haluaisin ajatella vain positiivisesti, on asioilla tapana olla myös kääntöpuolensa, niin myös tällä kertaa. Pelko menettämisestä seuraa meitä vanhempia taatusti enemmän ja vähemmän läpi koko odotusajan, halusimme tai emme.


Menettämisenpelko on osa arkeani. Illalla viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa käyn tarkistamassa että Lilja hengittää. Teen sen myös aamulla jos Lilja nukkuu normaalia pidempään. Aluksi katson peiton alta pilkistävää kättä että näkyykö siinä samoja kammottavia lautumia joita Ellille ilmestyi kun pidin häntä kuolleena sylissäni. 


En uskalla nukuttaa Liljaa enää ulkona, minun pitäisi muuten istua vieressä koko nukkumisaika. Itkuhälyttimet eivät kerro jos Lilja yrittää hiljaa karkuun rattaista saatuaan jotenkin ihmeen kaupalla vyöt auki. Olen meinannut saada paniikkikohtauksen kun Eetu on ollut moottoripyöräajelulla, mietin liikaa mitä kaikkea vaaroja teillä onkaan. Kun Eetu on Liljan kanssa kodin ulkopuolella on se aivan kamalaa, varsinkin jos aika on yhtään pidempi. Eetu on maailman paras isä ja luotan häneen hoitajana täysin, silti. 


Välillä viemme Liljaa yökylään ihan siitä syystä että oppisin olemaan erossa, Liljallekin tekee ihan hyvää. Tuolloin pidän tärkeänä sitä että voin luottaa siihen että minulle soitetaan vaikka keskellä yötä jos jotain ihmeellistä ilmaantuu tai on jotain kysyttävää. Mummot ovat luottamukseni kyllä monesti ansainneet. Aamulla kun herään niin kurkkaan oitis puhelimen näytöltä onko tullut viestejä tai puheluita, jotain pahaa olisi voinut sattua jollekin läheiselle yön aikana. Kun ambulanssin ääni kuuluu, onkohan se jokin läheinen? Missä on Eetu? Entä äiti? Siskot?

 

Ellin odotuksen alussa minulla oli hyvin vahva sisäinen tieto siitä että kaikki ei ole kunnossa. Tiesin että joku on pahasti vialla.

Tässä pähkinä-raskaudessani sain heti alussa paljon voimaa ja rohkeutta siitä tunteesta että tällä kertaa kaikki sujuu hyvin. Tuo tunne on niin vahva että koetan aina kyetä luottamaan ja turvautumaan siihen kun ahdistus meinaa alkaa nostaa päätään. Toki pelot kulkevat siinä rinnalla mutta koetan olla antamatta niille valtaa.


Haimme mielenrauhaa myös käymällä varhaisultrassa aivan alkuraskaudessa. Näin että siellä sykki uusi elämä ja kaikki oli kuten niillä viikoilla pitääkin.


Pyysimme myös nipt-testiä josta kuulin alunperin sattumalta blogini kautta. Tuossa nipt-testissä otetaan verikoe äidin käsivarresta. Verestä tutkitaan sukukromosomien lisäksi poikkeavuudet kromosomeista 13,21 sekä 18. 


Samalla vauva ultrattiin. Ultrissa kaikki on ollut kuten kuuluukin, mitään poikkeavuuksia ei ole ainakaan toistaiseksi havaittu. Oli uskomattoman huojentavaa kuulla vain ja ainoastaan positiivisia asioita, pelkäsin ja odotin kokoajan että milloin lääkäri sanoo ”mutta...”.


Ultriin ja vaistooni tukeutuen jäimme hyvillä mielin odottelemaan nipt-tutkimuksen tuloksia.

Reilun viikon kuluttua minulle soitettiin testin tehneestä yliopistollisesta sairaalasta ja olin haljeta jännityksestä.

”Onneksi olkoon, lapsellanne on testin puitteissa terveän pojan kromosomit”. Olimme niin onnellisia ja huojentuneita ettei sitä riitä sanat kuvaamaan. 


Minua ärsytti kun realisti minussa koetti oitis nostaa päätään muistutellen ettei testissä näy kaikki mahdolliset ongelmat matkan varrella. Kolme yleisintä trisomiaa sain nyt kuitenkin sulkea pois ajatuksistani, myös 18-trisomian joka Ellillä oli.

 

Olen osaltani myös hiukan surullinen kun tiedän ettemme koskaan enää voi mieheni kanssa nauttia raskausajasta huolettoman sinisilmäisesti. Elämänlangan katkeaminen on niin pienestä kiinni, sitä emme voi koskaan unohtaa. Joskus kyse on tosiaan vain huonosta tuurista ja se olikin sitten siinä, kaikki päättyy. 


Tuntuu jotenkin väärältä ja toisinaan jopa kadehdittavan ärsyttävältä kun joku toinen äiti on autuaan huoleton ja tietämätön kaikista vaaroista ja mahdollisuuksista lapsen menettämiseen. Minä todella menetin tyttöni vaikka sain pelätä sitä jo ensimmäisessäkin raskaudessani kun Lilja meinasi syntyä pikku-keskosena.


Koetan kuitenkin ajatella ettei pelon lietsominen auta mitään tai ketään, vähiten itseäni. Asiat tapahtuvat jos ovat tapahtuakseen, toki joihinkin asioihin voi vaikuttaa omalla toiminnallaan. Pahimmat tilanteet ovat kuitenkin juuri niitä kun joudun näkemään että vanhempi tahallisesti riskeeraa lapsensa terveyden. Voin fyysisesti pahoin kun näen humalaisen tai tupakoivan odottavan äidin. Näen sieluni silmissä sen pienen vääntelehtivän tuskaisen vauvan tuon äidin kohdussa joka ei saa valita. Miten kukaan äiti voi olla niin ajattelematon?

 

Minua myös puistattaa vanhemmat jotka eivät vaikuta lainkaan käsittävän kuinka paljon heille on suotu rikkautta elämään kun he ovat saaneet lapsia. On vanhempia jotka eivät halua olla missään tekemisissä oman lapsensa kanssa, miksi tällaisesta ihmisestä on tullut isä tai äiti? Miksi minulta vietiin tyttö vaikka olisin tehnyt hänen puolestaan mitä tahansa?


Miksi joku äiti ei halua kehitysvammaista lasta alunperinkään vaikka minä toivoin että tytölläni olisi ollut mieluummin vaikka downin syndrooma, olisin todennäköisemmin saanut hänet kotiin? Miksi Elli painoi niin vähän ettei sydäntä voitu leikata? Miksi toinen äiti päättää raskauden pelkän leikattavissa olevan sydänvian vuoksi?


Miksi minä ajattelen näin paljon? Enkö voi vaan käsittää että ihmiset ovat erilaisia ja jokainen taplaa tyylillään, miksi tämä on minulle pääsääntöisesti niin pirun vaikeaa? Enhän itsekään ole mikään täydellinen äiti, eikä minun tarvitse ollakaan.

 

Olen välillä siis myös ristiriidassa omien ajatusteni huonossa seurassa. Annan liikaa tilaa asioille joille en voi mitään. Ajoittain tässä pähkinä-raskaudessa minulle on tullut tunne että kaikki luulevat minun nyt päässeen Ellistä jotenkin ”yli”kun olen uudestaan raskaana. 


Välillä minusta myös tuntuu etten saisi enää surra Elliä niin paljon kuin joinain hetkinä suren. Tiedostan että todennäköisesti nämä ajatukset ovat vain ja ainoastaan omassa päässäni.


Nuo pahimmat hetket ovat vaikeita jos ne tulevat silloin kun paikalla on paljon toisia ihmisiä. Minä olen hiljainen, omissa ajatuksissani, itken enkä kaipaa seuraa ympärilleni, enintään mieheni ja Liljan. Silloin minua ei kiinnosta tehdä mitään eikä millään muulla ole väliä kuin sillä että suren nyt kuollutta lastani. Onneksi näitä pahoja hetkiä on nykyään eneää harvemmin.

 

Toki tämä raskaus on jo tuonut paljon hyvää tullessaan, piristystä ajatuksiini. Aluksi minun oli välillä vaikeaa kohdata vauvoja sekä raskausuutisia, ei enää. Kun siskoni ilmoitti tasan 1kk Ellin poismenon jälkeen olevansa raskaana, oli omat ajatukseni yhtä myllerrystä. Raskaus on ensimmäinen hänelle ja olin aidosti onnellinen hänen puolestaan. Samalla olin kauhuissani kuinka kaikki tulee sujumaan ja miten jaksan stressata nyt hänenkin raskautensa Ellin raskauden perään. Tuo kuukauden rajapyykki oli muutenkin surussani vaikea. Alkushokin jälkeen käsitin että tuo raskaus on tosiaan hänen, ei minun!


Yllättävän hyvillä mielin olen kuitenkin toisten puolesta ollut aivan koko ajan ja muistanut ettei toisten onni ole minulta pois. Uskon että se on hyvin pitkälti erään äiti-ryhmän ansiota jotka tukivat minua koko Ellin odotusajan ja menetyksen jälkeen. On ollut ilo seurata heidän vauvojensa kehitystä ja elämää, jaan mielelläni myös omaa elämääni edelleen heidän kanssaan. He ovat tukeneet ja iloinneet kanssani myös tässä uudessa raskaudessa. Mahtavia mammoja! 


Nyt kun nään raskausmahoja niin voin verrata niitä omaani, pieniä vauvoja nähdessäni voin ajatella että ”kohta meilläkin on vauva”. Tottakai pienet tytöt muistuttavat minua myös siitä mitä meillä ei kotona ole eikä tule olemaan, Elliä.

 

Joskus ihmiset eivät ymmärrä yhtään mitä suustaan päästävät. Eräs nainen totesi minulle että ”onneksi tuleva lapsi on poika niin ymmärrät paremmin ettei hän ole tullut Ellin paikkaa täyttämään”. Olin kerrankin hiljaa mutta mielessäni ajattelin että ”voi kuule, olisi turhan isot saappaat täytettäväksi kenelle tahansa”.


Tällaiset puheet saavat joskus tuntemaan että pitäisikö minun jotenkin hävetä sitä että olen raskaana näin pian Ellin kuoleman jälkeen? Miksi pitäisi?

Kuka määrittelee mikä on oikea aika pähkinä-raskaudelle? Toisille heti kun tärppää, toisille se ei ole edes vaihtoehto, enää koskaan. Jokainen ihminen sureekin niin omalla tavallaan ja jokainen menetys on omanlaisensa.


Olen kuitenkin hyvilläni miten paljon ihmiset ovat olleet rohkaisevia ja iloisia kun kerroimme että meille tulee kolmas lapsi. Minulle on myös kerran jos toisenkin todettu että ”kyllä se nyt on terve” kun käsi sydämellä voin kertoa että toivomme vain lapsemme selviävän hengissä. 


Ymmärrän tietenkin että tälläkin tarkoitetaan vain hyvää. Toki jokainen haluaa että oma lapsi on terve mutta omaan korvaani se korahtaa negatiivisessa mielessä. ”Salama ei lyö kahta kertaa samaan paikkaan” on helpompi kuitata vain tekohymyllä vaikka ajattelenkin että ”voi kun olisinkin yhtä tietämätön”.


On myös läheisiä jotka eivät uskalla sanoa mitään. Eivät ole sanoneet mitään Ellin aikaan tai Ellin menetyksen jälkeen. Se tuntuu pahemmalta kuin lauseet jotka väännän vasta omassa päässäni mutkalle? Silti ymmärrän heitä kaikkia.


Jos ystävältäni kuolisi tänään lapsi niin en tietäisi mitä sanoa. Sanoisin varmaankin "ei ole sanoja" ja veisin ruokaa ja halaisin? Sanoisin että puhu minulle jos haluat vaikken ehkä osaa vastata sinulle mitään? Koskaan en ainakaan sanoisi että tiedän miltä hänestä tuntuu koska sitä en voi tietää.

 

 

Ilon pisaroita

 

Päälimmäisin tunteeni on ilo. Saamme lapsen, pienen pojan koltiaisen. Olen alusta saakka kertonut tästäkin raskaudestani julkisesti.

Se oli todella hyvä valinta myös aiemmassa raskaudessa kun kaikki ei sujunutkaan hyvin. Sain paljon vertaistukea ja tsemppiä jotka auttoivat raskaiden kuukausien yli. En koskaan unohda sitä kaikkea tukea ja myötäelämistä jota sain jopa täysin vierailta ihmisiltä, en unohda niitä jaettuja kokemuksia ja tarinoita. En ihmiskohtaloita enkä uusia tuttavuuksia.

Jos nyt sattuisi jotain niin tiedän etten jäisi yksin. Ymmärrän silti täysin että tämä ei sovi kaikille, minulle sopii.

Jos olisin kokenut esimerkiksi hurjan monta keskenmenoa niin saattaisin ajatella itsekin toisin. Saan lisäksi kirjoittaa tunteistani, terapiaa parhaimmillaan, edelleen!

 

Raskaudessa on nyt menossa viikko-18. Minulla on ollut enemmän huonovointisuutta kuin tytöistä ja matalat verenpaineet ovat riesanani kuten aiemmminkin. Muuten vointi on pääosin moitteeton! Pojun liikkeitä olen alkanut tuntea nyt päivittäin. Huoleni on ollut ihmeen vähäistä vaikkakin se on läsnä.


Raskauden ohessa Lilja pitää minut kiireisenä, Atlas-koiran kanssa tulee myös paljon touhuiltua. Välillä koitamme Eetunkin kanssa järjestää edes pientä omaa aikaa, tovi sitten kävimme esimerkiksi kahdestaan nepalilaisessa ravintolassa, pientä arjen luksusta. 


Olemme vihdoin myös toteuttaneet yhden haaveemme, olemme startanneet tukiperheenä kehitysvammaisille lapsille ja nuorille, myös muille tarvitseville. Olemme saaneet tutustua aivan mahtaviin tyyppeihin! 


Itse pyrin käymään edelleen kolme kertaa viikossa treenaamassa pienryhmässä jota vetää sama henkilö jonka henkilökohtaisessa treenissä sain aloittaa Ellin menehtymisen jälkeen, veloituksetta. Liikunta auttaa jaksamaan, myös raskaana. Onneksi minua ei ole supistellut tai mitään muutakaan joten olen vielä saanut nauttia liikkumisen ilosta, toisin kuin aiemmissa raskauksissani joissa supistelu esti liikkumisen lähes täysin, Liljalla jossain kohti kokonaan. Toivon että saan jatkaa liikkumista pitkään, uskon jaksavani paremmin odotuksen, synnytyksen ja jopa vauva-ajan haasteet jos olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Mennään tietenkin vauvan ehdoilla ja treeniä joudun toki soveltamaan vauvamasulle sopivaksi.

 

Meitä on muistuteltu psykologin tuesta jos uusi raskaus alkaa jossain vaiheessa ahdistaa tai muistot alkavat kaatua liikaa niskaan. Neuvolassa saan asioida tutun terveydenhoitajan kanssa joka tietää taustamme, se auttaa paljon. Koen että voin puhua avoimesti ja minua kuunnellaan, myös Eetu otetaan hyvin neuvolassa huomioon ja hän käykin niissä aina mukana.


Seuranta neuvolassa minulla menee ihan normaalin kaavan mukaan, toiveitani kuunnellen. Jos haluan mielenrauhani takia tulla useammin niin saan tulla.

Kotona oleva sydänäänten kuunteluun tarkoitettu doppler kuitenkin auttaa jos iskee yht`äkkinen ahdistus tai pelko vauvan voinnista. Uskokaa tai älkää mutten ole kuunnellut sydänääniä tässä raskaudessa sillä kuin kolme kertaa!

 

Raskauden seurantaa äitipolilla tehdään myös suht` normaalin kaavan mukaan. Kävin tosin alkuraskauden ultrassa kun se minulle luvattiin jo ennen raskautumistani. Lisäksi tuo nipt-testi ja ultraus siinä yhteydessä. Pääsin myös raskausviikon 12 ultraan vaikken osallistunut sikiöseulontaan. Seuraavaksi olisi tässä kuussa rakenneultra. Jännittää mutta koetan ajatella että todennäköisimmin kaikki on kunnossa. 


Jostain syystä olen kokenut hyvänä asiana että kuitenkin  lääkärit ovat olleet eri lääkäreitä kuin Ellin aikaan. Ehkä ajattelen kuitenkin myös niin etten aina halua puhua aiemmista raskauksista ja siitä miten Ellin kanssa meni vaan keskittyä tähän raskauteen kun tulen sinne nyt tämän vauvan asioissa. Ehkä se että käsittelimme noiden lääkärien kanssa todella vaikeita asioita emmekä aina olleet kaikesta samaa mieltä vaikuttaa myös osaltaan.

 

Ellin odotusaikaan meille mainittiin että olemme oikeutettuja käymään seuraavissa raskauksissa sikiön sydänultrassa Helsingissä jos haluamme. Jos tavallisissa ultrissa ei näy mitään hälyyttäävää niin saatamme kuitenkin tuon käynnin jättää väliin koska Ellin sydänviat johtuivat kuitenkin mitä todennäköisimmin trisomiasta. 


Meille on jäänyt käsitys että jos kaipaamme tässä raskaudessa lisäultria mielenrauhan saamiseksi niin se on mahdollista. Saa nähdä kuinka käy.

Olen ollut melko yllättynyt että huomaan ajattelevani että kun en käy tiuhaan ultrissa niin ”kaikki on ainakin tietääkseni hyvin”. En olisi voinut koskaan kuvitella ajattelevani näin mutta uskon tuntemuksieni pohjautuvan siihen että Ellin ultria jännitin aina kamalasti koska en tiennyt onko tyttö hengissä ja yleensä aina löytyi jotain lisäongelmia tai asioita joita alettiin seurata tarkemmin. Ultrat olivat siis myös kaikkea muuta kuin ”ihanaa nähdä vauva”. Toki ultrissa aletaan taas ravata jos syytä on. Mielenrauhakin on erittäin hyvä syy!

 

Eetu odottaa pientä murustamme innoissaan ja toiveekkaana. Hänestäkin huomaa että yhdessä kokemamme asiat vaikuttavat ajattelumaailmaan, kaikki ei olekaan enää niin mustavalkoista. Olen niin onnellinen että vaikeat ajat ovat yhdistäneet meitä entisestään ja osaamme yhdessä nauttia tästä hetkestä.

Vaikeina aikoina tuemme ja muistutamme toisiamme siitä ettei toinen ole koskaan yksin. Tähän riittää vaikka kädestä pitäminen kun huomaa että toinen ajattelee nyt Elliä.


Myös se kuinka erilailla surimme Ellin menehtymisen jälkeisinä kuukausina oli todella pysäyttävää ja siitäkin selvisimme. Uskon että Eetu on tohkeissaan kun saa pojan vaikkei sitä myönnäkään. Sanoo että ”kumpi vaan, kunhan saadaan kotiin asti”.

 

 

Pelottava pesänrakennus

 

Aluksi ajattelin että uskallankohan hankkia vauvalle mitään kotiin. Ellin kohdalla emme tienneet edes tytön synnyttyä hengissä että tuleeko hän kotiin vai ei, ei tullut.

Oli silti ollut pakko laittaa valmiiksi pinnasänky ja jotain vaatteita yms. koska tiesimme että jos Elli syntyy elossa niin asumme teho-osastolla eikä meistä kumpikaan halua olla ostoskeskuksissa pyörimässä jos tyttö pääseekin kotiin vaikka edes pieneksi hetkeksi.


Nytkin minulla on pieni takapiru siitä että vauva on saatu kotiin vasta kun hän on konkreettisesti siellä koska totuus on että mitä vain saattaa tapahtua. 


Päätin kuitenkin etten anna sen asian pilata odotusaikaa vaan annan itselleni luvan nauttia. Nipt-koe ja ultrat rauhoittivat selvästi mieltäni.


Kun saimme tietää että kahden prinsessan jälkeen meille tulee prinssi, heräsi minussa pieni sisäinen shoppailija! Nyt kaapeista alkaa jo löytyä muutakin väriä pinkin lisäksi ja tuplavaunut on päätetty! Huoneen sisustamista haluaisin jo alkaa miettiä mutta se saa vielä odottaa.


Toisaalta muistan hyvin Liljan odotusajan parin vuoden takaa jolloin neiti meinasi tupsahtaa maailmaan jo pikku-keskosena. Nuo viikot ovat nyt jo aivan oven takana ja en kyllä haluaisi taas päätyä nettishoppailemaan kaikkea mahdolllista. Blogissa siis tiedossa hankintojen esittelyä ;)

 

Ellin syntymästä tulee huomenna kuluneeksi jo puoli vuotta, mihin tämä aika katoaa? Hyvää puolikasta taivasvuotta rakas Elli <3 Vartioithan isiä, äitiä, isosiskoa ja pikkuveikkaa sieltä pilven reunalta, olet rakas ja aion aina kertoa kuinka ihana ja täydellinen tyttö minulla olikaan kerran täällä maan päällä <3


kikka-kolmonen.jpg