Ilta oli jo hämärtynyt, takana melko hankala päivä. Sykkeenlaskuja oli ollut heti aamusta ja useampi edellisenä päivänä. Toivoin, että tämä olisi jokin uusi ohimenevä vaihe matkallasi eikä mitään sen kummempaa. Olihan lääkäri toki muistutellut että kun sikiöaikainen verenkiertosi sulkeutuu, saattavat ongelmat lisääntyä. Meille oli kuitenkin vielä viikko sitten väläytelty kotiuttamiseenkin liittyviä ajatuksia, olit niin hyvässä kunnossa. Tällä viikolla  oli ongelmia alkanut kasaantua ja olit heikompi kuin aiemmin. Tarvitsit enemmän tukea jaksaaksesi ja sitä sait. Isän kanssa olimme hiukan epäröineet onko hyvä idea hänen lähteä illaksi kotiin esikoisen luo. Päivän mittaan ei ollut mitään suurempaa, normaalista vuoristoradastasi poikkeavaa joten isä lähti kotiin ja sanoi sinulle heipat tuttuun tapaan. Minulla oli pieni tunne ettei hänen olisi kannattanut lähteä mutta emme voineet lakata molemmat elämästä tuon huoneen ulkopuolella vain koska "tuntui että jotain saattaa tapahtua", ehkä se tunne oli ihan normaalia tuossa tilanteessa.

Minulla oli ollut koko päivän hiukan outo olo. Muistan miettineeni päivällä ettemme ole ottaneet sinusta vielä tänään valokuvaa ja kiirehdin kameran luo ajatellen että nuo kuvat saattavat jäädä viimeisiksi kuviksi, näin kävi. Otin nuo kuvat kun makoilit hetken sängylläsi kun join päiväkahvit tätini kanssa joka oli tullut sinua moikkaamaan. Muuten olitkin sylissä kuten yleensä. Kahdeksan aikoihin tuli yksi tiukka sykkeenlasku ja se vei taas sinulta enemmän voimia kuin aiemmin. Teit enemmän töitä jotta siitä selvittiin. Olimme selvinneet tähän mennessä kuitenkin lisäämällä happea viiksien kautta ja imemällä mahdollisen kertyneen liman pois suustasi.  Soitin iskälle että täällä on taas vähän vaikeaa ja sovimme että jos tulee vielä yksikin vaikeampi hetki niin hän tulee oitis luoksemme ja mummu saa tulla nukuttamaan siskon.

Kello oli 20.25 ja yht`äkkiä se tapahtui taas, kipristit hentoja jalkojasi ja painoit päätäsi rintaani vasten. Kuului pieni maiskutus ja hetkessä olit harmaa. Syke oli painunut alas ja happisaturaatio sen perässä. Soitin hätäkelloa ja tuttu hoitaja olikin salamana paikalla. Hän huusi toiselle hoitajalle että tulee myös paikalle ja pyytää lääkäriäkin tulemaan koska aiemmasta pahasta sykkeenlaskusta oli kulunut vasta niin vähän aikaa. Hän nosti lisähapen maksimiin ja minä korjasin asentoasi sylissäni, joskus sekin auttoi, ei nyt.  Olit jo todella huonon värinen ja tunsin kuinka voimasi vähenivät käsissäni. Monitori piippasi ja lukemat hävisivät, tilalle tuli kysymysmerkki joka oli aiemmin tarkoittanut sitä että happisaturaatiomittari oli irronnut. Hoitaja kuunteli stetoskoopeilla sykettäsi ja hän sanoi että nyt onkin paha paikka, en kuule sykettä. Siinä vaiheessa minä aloin itkeä ja katsoin sinua sylissäni. Tässäkö tämä nyt on?  Näinkö tämä loppuu? Älä jätä minua lapseni! Ethän?

Toinen hoitaja kuunteli sykettä ja kuuli sieltä pienen hetkellisen sykkeen, sitten taas ei. Hoitajat alkoivat elvyttää sinua NeoPuffilla, sillä samalla laitteella jolla sinua autettiin kiinni elämään kun synnyit. Pyysin kauhuissani että joku soittaisi miehelleni että tulisi pian! Kuulin hoitajan kertovan puhelimessa miehelleni että tilanne on nyt aika paha ja antaa luurin minun korvalleni. Sanoin Eetulle että "  koeta päästä tänne pian, Ellin sykettä ei kuulu koko ajan". En voinut kertoa miehelleni että hänen lastaan elvytettiin parhaillaan sylissäni. Lähes samaan aikaan lääkäri oli tullut huoneeseen ja kuunteli myös sykettä, välillä kuului hyvin vaimea pieni syke, sitten se katkesi taas. Katseeni harhaili monitorissa jossa välähti välillä jokin pieni luku ja sitten se vaihtuikin kysymysmerkkiin. Sitten katsoin sinua siinä rinnallani taistelemassa ja kyyneleeni valuivat pitkin ihoasi.  Katsoin lääkärien ja hoitajien ilmeitä ja koetin löytää niistä vastauksia. Tiesin että nyt saattoi olla se hetki kun kaikki päättyy. Elvytystä jatkettiin, sait olla kokoajan sylissäni. Välillä heräsi pieni toivon kipinä kun lääkäri sanoi että nyt kuuluu syke mutta ei mennyt hetkeäkään kun lääkäri sanoi että "nyt se hävisi.". Välillä koetit itse hengittää, välillä et edes jaksanut enää yrittää. Kun elvytystäsi oli jatkettu reilut 20 minuuttia laitoin silmäni kiinni ja sanoin hiljaisuuteen "mene vain Elli-rakas jos olet niin väsynyt. Äidin takia ei tarvitse enää taistella, kiitos kaikesta kulta." Tuon jälkeen meni alle minuutti kun lääkäri totesi että hänen mielestään nyt on se hetki kun ei enää kannata jatkaa. Olin samaa mieltä. Katsoin sinua, maailman kauneinta ihmettä ja itkin,itkin ja itkin. Hoitaja itki ja lääkäri totesi kuolinajaksi 20.50.

En ollut valmis, ei kukaan voi olla vaikka kuinka olisi ollut aikaa hyvästeihin. Kaikki oli niin hiljaista. Enää ei kuulunut piippauksia, ei happiviiksien suhinaa. Kun itkultani pystyin, pyysin että kaikki ylimääräinen sinusta poistetaan. Happiviikset, saturaatiomittari, nenämahaletku ja EKG-lätkät jotka oli vain hetkeä aiemmin laitettu sydänkäyrän seuraamiseksi. Olit niin kaunis kun näin paljaat kasvosi. Niin tyyni ja rauhallinen. Koko viimeisimmän episodin aikana et ollut itkenyt tai valitellut, olit rauhallinen ja onnellisen näköinen sylissäni. Pyysin saada olla kanssasi kahden kunnes iskä saapuu. Toivoin että iskälle kerrotaan mitä oli tapahtunut ennen kuin hän saapuu hiljaiseen huoneeseen.  Pidin sinua sylissäni lujasti, kuinka voisin antaa sinut sylistäni pois? Kiitin sinua siitä kaikesta ajasta mitä olit luonani, siitä kaikesta mitä opetit ja näytit minulle elämästä. Kerroin sinulle kuinka rakas olet ja toivotin sinulle hyvää matkaa. Lauloin sinulle muutamia tuttuja lauluja, joita lauloin välillä odotusaikana ja synnyttyäsi kun olimme kahden. Olin varma että kuulit ne edelleen. En ollut vihainen, jollain kumman tavalla olin surun ohella helpottunut. Jännittäminen ja monitorin kyttääminen oli nyt päättynyt. Kaikki mitä voitiin, oli hyväksesi tehty.  Sait lähteä äitisi sylissä, arvokkaasti ja kauniisti. Oloni oli lohduton, vaikka tiesin että olet mennyt, kuvittelin että sormesi vielä liikahti, ehkä katsoisit minua vielä kerran? Ei, ihosi alkoi tuntua kylmältä kun silitin tai suukotin poskeasi.  Koetin piirtää kehosi kartan mieleeni, miltä korvasi näyttivät ja tuntuivat, huulen kaaret ja nenänpää. Muistanhan  aina tuoksusi ja sormiesi uurteet? Olinko varmasti huomannut kaiken? Kuinka hiuskiehkurasi kaartuu ja ripsesi ovat kauniit? Jossain vaiheessa iskä saapui ja laskin sinut hänen syliinsä kun olin pitänyt sinua noin tunnin itselläni. Se oli vaikeaa, laskea sinut sylistäni. Isän  sylissä olit toisen tunnin. Tuntui pahalta nähdä isäsi niin surullisena, ei kenenkään isän pitäisi joutua kannattelemaan omaa kuollutta lastaan.

Sinut aseteltiin valkeaan laatikkoon pehmeälle omalle pedillesi jossa olit aiemminkin nukkunut. Viereesi laitettiin rakas tuttisi ja soittolelu. Vaaleanpunainen lasienkeli ja kynttilä paloivat vieressäsi kun vielä juttelimme sinulle ennen kuin saatoimme sinut sairaalan kellarikerrokseen hoitajan ja kahden vartijan kanssa. Onneksi sain tutustua sinuun pikku-ihminen, olet aina osa minua ja niin uskomattoman rakas että sydämeni pakahtuu.
En koskaan unohda miltä tuntui viedä sinut pois siinä laatikossa siitä huoneesta jossa olimme yli kaksi viikkoa yhdessä taistelleet. Kaikki oli niin hiljaista, käytävät olivat pitkiä ja kolkkoja. Hissi narisi ja kurkkuani kuristi. Käteni olivat hikimärät vaikka palelin. Päätäni jyskytti ja olo oli epätodellinen. Kun palasimme huoneeseen todellisuus alkoi valjeta. Laitteet olivat pimeinä ja oli hiljaista, kuoleman hiljaista. Vaatteesi olivat yhä sängylläsi, ne jäivät siihen valmiiksi jotta saisin pukea sinut niihin kun laskisin sinut yöunille sylistäni. Näin en koskaan saanut enää tehdä. Vajaa puolet iltamaidostasi oli nojatuolin vieressä pöydällä ruiskussa,  iskä heitti sen jossain vaheessa roskiin kun en itse kyennyt siihen koskemaan. En pystynyt vielä koskemaan tavaroihisi, itkin vain.  Ilmoitimme suru-uutisen eteenpäin ja päätimme jäädä yöksi sairaalaan. Sain lääkkeillä nukuttua ja heräsin aamulla tuttuun aikaan mutta erilaiseen, lohduttomaan aamuun. Olin kuulevinani saturaatiolaitteen piippauksen herätessäni mutta muistin oitis ettei se voi pitää paikkkaansa. Tuona aamuna oli hyvin vaikeaa nousta ylös sängystä.

Aamulla kävimme vielä yhden omahoitajasi ja iskän kanssa katsomassa sinua ennen kotiinlähtöä. Ajattelin aluksi etten enää halua nähdä sinua koska halusin pitää muistikuvani sinusta sellaisena söpönä pienenä taistelijana ja olin sinut jo hyvästellyt. Minulla oli kuitenkin sinua jo niin kova ikävä että minun oli päästävä luoksesi. Hoitaja myös kertoi että näytit kauniilta ja levolliselta joten uskalsin mennä sinua katsomaan. Onneksi menin, tuntui hyvältä kun olin nähnyt sinut vielä, oma kaunis Elli-enkelini.

Kun keräsin pienet vaatteesi, lelusi ja muut tavarasi kotiin vietäviksi, tuntui ettei huoneessa pystynyt hengittämään. Minua ahdisti, suretti. Olisin niin halunnut lähteä kotiin sinun kanssasi, en ilman sinua. Huomasin välillä että minua harmitti tuo ajatus, ajatus siitä ettet koskaan päässyt mukanamme kotiin. Toisaalta kuitenkin sait sairaalassa kaiken hoidon mitä tarvitsit, kuinka olisin pärjännyt kanssasi kotona? Olisinko kuolemasi jälkeen ajatellut että ehkä olisit selvinnyt jos olisimme olleet sairaalassa? Samalla tavalla sait sairaalassa olla sylissä kuin olisit saanut olla kotonakin. Jopa enemmän koska sairaalassa saimme keskittyä vain sinuun. Et ollut hetkeäkään yksin ja elämäsi oli hyvää ja kaunista. Ympärilläsi oli kokoajan ihmisiä jotka välittävät sinusta. Olit vanhempiesi, hoitajiesi ja sukulaisten ja ystävien silmänterä loppuun saakka. Opetit meille kaikille niin paljon, kiitos.

Kotimatka oli hiljainen, itkin ja mietin miksi et ollut enää sylissäni. Sylini tuntui niin tyhjältä. En olisi halunnut jättää sinua taakseni. Kotona odotti tyhjä pinnasänky, itkin vähän lisää.  Teimme joitain käytännön järjestelyjä, tuntui helpottavalta pystyä tekemään edes jotain konkreettista. En ole vielä pystynyt purkamaan sairaalakasseja, ehkä sen ehtii myöhemminkin. Sinulle varatut vaatteet ja tavarat ovat lipaston laatikossa, en pysty edes katsomaan sinne. Kameran kuvat katson kohta,annan itselleni luvan itkeä loppu illan.  Kotiin alkoi sadella kauniita kukkalähetyksiä, kiitos niistä. Ne tuovat meille lohtua, emme ole yksin surumme kanssa. Kiitos kaikista ihanista, lohduttavista viesteistä ja puheluista.  Aina en jaksa tai muista vastata, olen silti jokaisen niistä tarkkaan lukenut ja kyynel vierähtää joka ikinen kerta. Kirjoittaminen tänne auttaa, voin taas hengittää hetken eteenpäin.

Kävimme aamulla viemässä teho-osaston väelle pienen muistamisen ja kutsun Ellin hautajaisiin jotka pidetään 31.1 2015, Ellin laskettuna-aikana. Siitä menimme mieheni ja Ellin toisen kummin kanssa katsomaan vielä Elliä. Elli oli edelleen niin rauhallisen näköinen, kaunis enkelini. Kiitin ja kerroin etten koskaan unohda, rakastan. Saimme viedä Ellin omalla autolla kirkkoon jossa siunaaminen ja hautajaiset myöhemmin vietetään. Saimme ajaa ensin kotipihaamme, Elli on siis oikeastaan saanut käydä kotona. Kerroin pihassa Ellille että "nyt ollaan kotona".

Olemme ottaneet Ellistä paljon kuvia, myös menehtymisen jälkeen. Ensimmäiset kuvat kuoleman jälkeen otti hoitaja, se tuntuu hyvin luonnolliselta kun on itse tässä tilanteessa, aiemmin en oikein tiennyt mitä moisesta ajattelisin. Toki en tiedä kuinka paljon haluan noita viimeisiä kuvia tulevaisuudessa katsella kun kuvia elävästä Ellistä on myös ja sen mielikuvan haluan muistoihini säilyttää. En kuitenkaan halua katua mitään joten kuvia on otettu "varulta ettei kaduta". Kun lähdimme sairaalalta Ellin kanssa, tuntui todella pahalta. Toiset lähtivät elävien vauvojen kanssa hymy korvissa  turvakaukalo heiluen viettämään onnellista vauva-arkea kotiin. Me saimme vain valkoisen laatikon ja "hautaamis-luvan". Itkin matkalla ja kerroin miehelleni että vaikka olen Ellin ruumiin läheisyydessä niin tunnen ettei Elli ole siinä. Välillä taas kun olen vaikka kotona, tunnen Ellin läsnäolon sylissäni vaikkei ruumis paikalla olekkaan ja niin se asia varmasti onkin. Uskon siihen että Ellin sielu on kanssamme aina. Tuo tunne antaa lohtua ja se on todella vahva tunne. Kirkolla Elli laitettiin tavaroineen pieneen valkoiseen arkkuun ja saimme höpötellä hänelle hetkisen. Kenenkään vanhemman ei kuuluisi joutua valitsemaan pientä arkkua tai näkemään lastaan kuolleena. Siinä vaan on jotain niin väärin. Meille kerrottiin että jos meille tulee Elliä kamala ikävä niin saamme tulla häntä kyllä vielä katsomaan, se toi rauhaa. Myös siunaamispäivänä saamme hänet vielä tahtoessamme nähdä.

On jopa hieman pelottavaa miten laaja tunteiden kirjo menettämiseen ja luopumiseen kuuluu. Olen surullinen siitä että sylini on tyhjä, onnellinen siitä kaikesta mitä saimme Ellin kanssa kokea, kauhuissani siitä etten enää saa nähdä Elliä elossa, huojentunut siitä että Elli kuoli sylissäni rauhassa. On uskomatonta mistä ihminen voi kokea syyllisyyttä. Olen kokenut syyllisyyttä esimerkiksi siitä että kun olimme suihkussa mieheni ja Liljan kanssa niin hymähdin iloisesti heille kun he hauskuuttelivat keskenään kylpyvaahdolla. Enhän minä saisi tuntea ilon tunteita nyt kun lapseni on juuri kuollut! Vielä en ole nauranut mutta uskon että kun nauran ensimmäisen kerran, tunnen syyllisyyttä heti seuraavassa hetkessä. Milloin omainen saa taas hymyillä ja nauraa? Eihän sitä kukaan sano eikä määrää mutta nämä ovat varmasti niitä asioita joita jokainen läheisensä menettänyt kokee ja miettii? Eihän se muuta surua yhtään pienemmäksi tai menetystä kevyemmäksi vaikka hetkeksi asian saisi sivuun mielestään. Tunsin syyllisyyttä jopa siitä että hoidimme heti käytännön asioita vaikka tiedostin että ne oli pakko hoitaa ja on parempi mitä nopeammin ne ovat "pois alta". Uskomatonta. Olin vihainen kun mieheni jutteli normaaleista asioista läheisensä kanssa, kuinka hän voi olla kuin mitään ei olisi tapahtnut? Itsehän itkin sängyssä peiton alla enkä saanut itseäni ylös vaikka olin yrittänyt jo kolmatta tuntia. Myöhemmin ymmärsin että ei se että puhuu kaksi minuuttia muustakin kuin Ellistä ole keltään tai mistään pois. Tämä kaikki on vaan niin vaikeaa ja tuskaista, välillä ikävä ja suru vaan ottaa vallan eikä nää mitään muuta siinä hetkessä, seuraava hetki on taas hitusen helpompi.

Olen todella kiitollinen ajasta Ellin kanssa, saimme tutustua ja kokea paljon, paljon enemmän kuin osasimme odottaa. Hetkeäkään en vaihtaisi ja olen oppinut matkallamme paljon elämästä. Olen edelleen sitä mieltä että kaikki kokemamme oli arvokasta. Olen ikuisesti onnellinen kun sain tutustua tyttäreemme ja juuri hän syntyi meille, rikastuttamaan meidän elämäämme. Onneksi annoimme Ellille mahdollisuuden, saimme itse myös paljon. Tällä kaikella oli tarkoitus, Ellillä oli tarkoitus. Elli vaikutti ja vaikuttaa edelleen ja aina monen ihmisen elämään. Se, että Ellillä oli kehitysvamma tai sydänvikoja ei tehnyt Ellistä tippaakaan vähemmän tärkeää tai rakasta eikä sen pitäisi olla niin kenenkään kohdalla. Jokainen ihminen on yhtä tärkeä ja arvokas, oli hänen elämänsä minkä mittainen tahansa.

 

"Olet se tunne
joka hiipii uniini öisin
Varjo, joka seuraa huomaamatta
Jäljet, jotka toistavat askeleeni
Olet jokaisessa hetkessä,
sadepisarassa, auringonnousussa
Olet mielessäni aina
vaikken sitä sanoisikaan
En ole unohtanut sinua
vaikka oletkin mennyt."

"Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin."

"Niin kaunis on hiljaisuus
ja kauniimpaa on kaipaus
sielu on surusta suunniltaan,
kun ei rakkainta nähdä saa.
Niin kaunis on hiljaisuus,
siellä jossain säilyy salaisuus,
kun muistoissa hetken olla saa
silmänisku on ikuisuus"

"Vaan ylitse kaikkien kyynelten
tuhat muistoa meitä lohduttaa.
Ne tallessa päivien menneiden,
tuhat muistoa kultaakin kalliimpaa"

"Ei ollut lapsonen tänne luotu
maailman virtojen vietäviin,
vain taivaan lainaksi meille suotu,
ja siksi muuttikin taivaisiin."